Motellimme Santa Monicassa ei ollut mitään luxusluokkaa. Torakoita ei sentään nähty (muuta kuin yksi kuollut lattialla). Huoneiston yleiskunto oli korkeintaan tyydyttävää tasoa. Mutta kyllä siihenkin tottui ja emmehän olleet motellilla kuin öitämme. Motellilta oli noin kilometrin kävelymatka hiekkarannalle ja Ocean Avenuelle. Vietimme Santa Monicassa siis kolme kokonaista välipäivää. Los Angelesin ydinkeskustassa emme käyneet. Vietimme päivät hiekkarannalla. Heti ensimmäisenä päivänä ostimme rantamyyjältä laudan, jolla oli mukava odottaa isoja aaltoja ja hypätä niiden päälle (ei kuitenkaan seisaaltaan vaan mahallaan liutellen). Isoimmat aallot jaksoivat viedä ihan rantaan saakka. Yhtenä päivänä nähtiin myös delfiinejä, jotka uskaltautuivat yllättävän lähelle rantaa. Illalla kävimme syömässä jossain rantaravintolassa Ocean Avenuella.

Santa Monica on upea paikka varsinkin illalla, kun aurinko laskee värjäten rantamaisemaa ja palmuja turkoosiksi ja punertavaksi. Halpa paikka se ei kuitenkaan ole. Hienommat ravintolat Ocean Avenuella vaativat pulittamaan Helsingin hintoja ja osassa jopa vähän ylikin. Rantahotelleissa ja motelleissa yöt alkoivat reilusta kahdestasadasta eurosta per yö. Täytyy muistaa, että me varailimme hotelleja aina muutaman päivän varoitusajalla, jolloin ne ovat tietysti kalliita. Emme tehneet varauksia paljoakaan etukäteen, koska se puolestaan asettaa aikarajoituksia reitin suhteen. Viimeisenä iltana ostimme liput hop on - hop off bussiin, joilla ajelutimme itseämme pitkin Santa Monicaa ja Los Angelesia aina Hollywoodiin Universal Studioille saakka. Bussissa kuului samaan aikaan selostusta, että missä ja milloinkin kukakin filmitähti on asustellut. Universtal Studioille saavuttiin kuitenkin liian myöhään, jotta olisimme ehtineet studiokierrokselle. Se vähän harmitti mutta mukavaa oli pyöriä eri laitteissa studioiden teemahuvipuistossa. Oma haaveeni on ollut pienestä pitäen päästä Yhdysvaltojen länsirannikolle ja nimenomaan Los Angelesiin ja Santa Monicaan. Nyt tuli tämäkin toive toteutettua. Seuraavassa kuvia Santa Monican lomastamme.

Aina se vaan on yhtä mukavaa hypätä moottoripyörän sarviin vaikka takana ois kuinka mukava rantaloma ja takana Santa Monicaan mennessä jo yli 5000 kilometriä amerikan raittia. Aamutuimaan noustiin ylös reippaasti ja Selja haki läheisestä Seven Elevenistä aamiastarpeita. Aamiainen syötiin, pyörä pakattiin ja kevyellä ranneliikkeellä Guzzi kohti Highway 1:stä. Aika helposti päästiin jatkamaan matkaa kohti pohjoista pois Los Angelesin esikaupunkialueilta. Reitti kulki vuorotellen yköstietä ja 101 pitkin. Välillä menimme alhaalla ihan merenpinnan tuntumassa ja välillä kuumassa sisämaassa. Jo tässä vaiheessa huomasi, että ilma merentuntumassa on todella viileää pohjoiseen päin ajettaessa. Muistaakseni Santa Barbaran jälkeen kiskoin ajotakin päälleni. Farkut olivat vielä jalassa mutta myöhemmin nekin saivat väistyä.

Ajelimme viljelysmaiden läpi koukaten välillä merenrantaan, jota koristaa monin paikoin hienot kukkivat pensaat. Matkan varrella pysähdyttiin kahvitauolle St. Louis Obispo nimiseen pikkukaupunkiin. Siellä kävimme turisti-infossa kysymässä reittiä Santa Margaritan KOA:lle. Alunperin oli tarkoitus ajaa pidemmälle, mutta yköstien hitaus mutkineen osoitti jo nyt luonteensa. Päätimme siis ajaa Santa Margaritaan. Yhden harhaanajon jälkeen päästiin oikealle tielle. KOA sijaitsi Santa Margarita -järven lähistöllä sisämaassa. Järven vesi ei ole uintikelpoista. Itsessään Santa Margarita oli jännä paikka. Leirintäalue sijaitsi puoleksi vuoren rinteellä. Alueen luonto on hienoa ja todella eläinrikasta. Näimme villikalkkunoita, metsäkauriita, paljon oravia, kalkkunakorppikotkia ja muitakin lintuja. Leirintä alueella varoiteltiin myös mustakarhuista, jonka vuoksi ruoat piti pakata hyvin piiloon. Kyselimme tarkemmin asiasta ja alueella kuulemma liikkuu muutama karhu, mutta joista ei ole vaaraa kun toimii oikein, lohduttavaa...Leirin pystyttämisen jälkeen kävimme tutustumaan kävellen läheiseen hienoon luontoon. Illalla kävimme järvellä katselemassa, joka on ihan kävelymatkan päässä leirintäalueelta. Myöhemmin ruokaa kokatessamme meitä viihdytti haisunäätä.  se kurkki ja yritti hiipiä pidellen melkoista kolinaa...huvittava otus :)

Santa Cruziin tultiin illan suussa. Tässä vaiheessa navigaattoriini ohjelmoidut KOA:t eivät pitäneet paikkansa, koska oltiin tavallaan reitin suhteen jäljessä. Se ei haitannut, sillä jo routen varrella meille selvisi, että meillä oli viisi ylimääräistä päivää käytettävänä. Laskeskelimme, että mikäli noudattaisimme tarkasti alkuperäistä suunnitelmaa, niin olisimme viisi päivää aikaisemmin Vancouverissa kuin oli tarkoitus. Tämä johtui siitä, että päätimme viime hetkellä ottaa lisää lomapäiviä reissuamme varten, jota ei sitten hoksattu päivittää suunnitelmaan. Mutta parempi näin päin :) Santa Cruzin KOA oli kallis, kuten Santa Margaritan leirintäalueen pitäjä oli varoittanut. Pelkkä telttapaikka maksoi 60 dollaria eli kymmenen dollaria enemmän, kuin mökin hinta keskimäärin KOA -leirintäalueilla. Leirintäalue oli myös huonosti opastettu, kuten Californian osavaltiossa näytti olevan yleisesti. Tunti meni vähintään leirintäaluetta etsiessä.

Santa Cruz on myös hieno paikka. Se on aika kosteaa ja alavaa maata, tosi eksoottista. Mutta siitä huolimatta muhkurainen telttapaikka ei ollut 60 dollarin arvoinen. Emme kuitenkaan enää lähteneet etsimään muita vaihtoehtoja vaan pulitimme kiltisti. Yöllä kuulin, kuinka kojootti haukahteli kimeästi jossain läheisessä metsässä. Ensin arvuuttelin sitä shakaaliksi, mutta tuolla alueella ja ilmeisesti Amerikoissa ei shakaaleita esiinny?

Yllä olevat kilometrit ykköstien varrelta saattavat aluksi tuntua pieniltä. Mutta mikäli lähdet rannikkoreittiä ajamaan, varaudu tosiaan siihen, että meno on miltei yhtä hidasta kuin alpeilla. Tämänkin päivän suunnitelmana oli ajaa Manchesteriin saakka, mutta pimeä ehti laskeutua ennen sinne pääsemistä. Matkaa olisi vielä ollut noin 50km. Sitä ennen ajelimme mm. San Fransiscon Golden Gate -sillan yli, josta ykköstie menee. Kaupungin keskustassa emme käyneet. Hieno paikkahan tuokin olisi ollut pysähtyä mutta kaikkeen ei aika riitä. Otimme muutaman kuvan sillasta ja siintävästä kaupungista. Matka jatkui jälleen jonkinlaisen luonnonsuojelukohteen kautta. Todella merkillisiä ja jopa aavemaisia maisemanpätkiä. Laskeuduimme ihan meren rantaviivalle tai tarkemmin ottaen tyynenmeren lahdelmille. Ilma oli sumuista ja maisemat kuin pohjois-Norjassa. Mieleen tuli myös Taru Sormusten herrasta -tyyppiset maisemat. Pienessä kalastajakylässä pysähdyimme kahvistelemaan. Tässä vaiheessa minäkin laitoin koko ajoasusteen päälle. Ilma oli viileää ja niin sumuista, että vaikka ei satanut vettä, niin silti farkut kastuivat. Jatkoimme kalastajamaisemista eteen päin tullen taas aurinkoon ja vuoristoisemmile osuuksille. Hämärä alkoi jo hiipiä ja pimeä tuli kuin ammuttuna.

Pian reitin varelle sattui kuin tilauksesta leirintäalue (tällä kertaa muu kuin KOA). Se oli vähän samantyyppinen kuin esim. pohjois-Norjassa leirintäalueet ovat. Vaatimattomampi ja suihkusta tulee maksaa erikseen. Mutta silti idyllinen ja tunnelmallien. Lisäksi siellä oli paljon matkalaisia, tosin ei telttapaikka-alueella. Maaperä oli pehmeää nurmikkoa, parasta tähän mennessä. Kirjauduimme sisään. Illalla teimme kaasukeittimellä itse illallisen. Pienen kaasukeittimen olimme hankkineet jo aikaisemmin. Nyt en muista, että mistä päin amerikkaa se ostettiin. Mutta se toimi hyvin eikä vienyt paljon tilaa. Yhdistettynä trangian kattiloihin se muodosti pätevän kenttäkeittiön.

Ocean Covessa testasin aamulla suihkut. Ne toimivat quartereilla eli neljännes dollarin kolikoilla. Suihku ei ollut sinänsä sisätiloissa vaan ulkosalle oli rakennettu kopit, joissa oli kylmä betonilattia. Virkistävä ja lämmin suihku kuitenkin. Matka jatkui edelleen hienoissa maisemissa. Jylhää merenrantamaisemaa ja välillä noustiin taas korkealle sumuisille vuorille ja metsiköihin, jännää. Legget nimisen kaupungin jälkeen Highway 1 päättyy. Siitä edes päin ajettiin tietä nro 101 kohti pohjoista. Ajelimme ensimmäisten punamäntymetsien läpi. Punamännyt ovat valtavia puita, joiden runkojen halkaisija voi olla pienen mökin kokoinen. Käytiinpä eräässä turistipaikassa, jossa sai ajaa 5 dollarin maksua vastaan punamännyn rungon läpi. Tunsi olonsa oikein turistiksi.

Eurekaan saavuttuamme jouduttiin leirintäaluetta taas metsästämään. Mutta kysyvähän ei tiedä minne eksyy ja bensa-asemalta saimme neuvoja. Eurekan leirintäalue oli aivan moottoritien varressa, tylsällä paikalla. Illalla lähdettiin kävelylenkille mutta se tyssäsi heti alkuunsa. Alueelta ei laillisesti päässyt kävellen mihinkään. Olisi pitänyt kävellä moottoritien reunaa, mikä on mielestäni kiellettyä sen lisäksi, että se on vaarallista. Mitään kävelyreittejä ei ollut. Yö oli Eurekassa kylmä. Illalla jouduin vetämään ajotakin päälle, jotta tarkenin. Jos olisin tiennyt etukäteen, että kuinka kylmä länsirannikolla voi paikoin olla, olisin varannut enemmän lämmintä vaatetta mukaan. Seljalla oli tietysti villasukat, pipo, paksu fleece-paita, pitkät alushousut yms. yms. Noille vetimille Tikkurilassa pakkausten lomassa naureskelin:"Eihän sitä talvisotaan olla menossa vaan Californian lämpöön". Totta sinänsä mutta USA on iso maa ja lämpötilat vaihtelevat paljon riippuen paikasta.

Maali häämöttää. Tämänpäiväinen etappi olisi toiseksi viimeinen ennen Yhdysvaltojen ja Canadan rajanylitystä. Ajelimme Bay Centeristä Burlingtoniin Seattlen pohjoispuolelle 5 tietä pitkin, joka on monikaistaista moottoritietä. Ilma lämpeni selvästi siirryttyämme jälleen sisämaahan. Washingtonin osavaltiossa oli jo ruskaa. Puiden lehdet loistivat paikoin keltaisina ja punaisina. Tämä tuntui toisaalta oudolta, koska puolitoista viikkoa sitten olimme loikoilleet palmujen katveessa ja sitä enne hikoilleet Death Valleyn kuumuudessa. Mutta tässä realisoituu etelän ja pohjoisen ero ja etenkin sisämaan ja rannikon.

Burlingtonin KOA:ssa vietimme viimeisen leirintäalueyön. Se meni perinteikkäästi nuotion ääressä mutta tällä kertaa paistoimme hodareita. Ennen iltahämärää pelasimme pari kierrosta minigolfia leirintäalueen radalla. Taisi tulla tasapeli 1-1.

Sitten koitti aamu, jolloin oli jätettävä Vancouverin 20 celsiusasteen lämpö ja marssittava lentokentälle. Lentokentällä oltiinkin hyvissä ajoin ja lento takaisin Frankfurtiin suoritettiin TransAt -nimisellä charterlentoyhiöllä. Lentäisimme ilman välilaskua, joten lentokonekin oli iso, jolla matka suoritettiin. Lento meni hyvin ja Frankfurtiin saavuttiin tasaisella laskeutumisella. Frankfrutin lentokentältä otimme bussin, jolla ajelimme lentokentän lähistöltä varaamaamme hotelliin. Ilma oli sateinen ja sumuinen. Täysin erilainen kuin puolitoista kuukautta sitten ajaessamme helteiseen Frankfurtiin Travemundesta. Illalla kävimme hotellin ravintolassa syömässä pasta-annokset.

Seuraavana päivän otettiin taksi takaisin lentokentälle. Muodollisuudet menivät sujuvasti pyörän lunastamisen suhteen. Ainoa viivytys oli se, kun en meinannut löytää rahtirakennuksista tullauspistettä. Pyörä saatiin ja sen pakkaaminen ja akun napojen liittäminen meni jo rutiinilla. Heilautimme kättä hyvästiksi Aviapartnersin henkilökunnalle ja karautimme ulos hallista.

Ajoimme suoraan Frankfurtista bahnia pitkin Travemundeen. Pari kolme taukoa pidettiin. Ilma oli viileä, ehkä noin 13 celsiusta ja sumuinen. Illan jo pimetessä saavuimme Travemundeen. Muutama suomalainen motoristi oli myös lauttajonossa. Lautalla jouduimme vaihtamaan hyttiä, koska vessa ei toiminut. Muuten lauttamatka meni mukavasti ja päivällä myös saunoimme. Seisovan pöydän antimet ovat Finnlinesillä kyllä maukkaat.

Sitten lautta asettautui Vuosaaren satamaan ja syksyien suomi otti meidät vastaan. Syksy oli todella tullut. Hieman haikeana ja mieli tyhjänä ajeleskeltiin Tikkurilaan. Hieno reissu oli tehty ja hengissäkin selvitty. Mainittakoon, että tämä reissu aiheutti sydämentykytyksiä perheillemme ja muutamille sukulaisille, mutta sehän on ymmärrettävää :)

Lopuksi

Matkasta tuli todella ikimuistoinen, josta riittää sulateltavaa ja pureksittavaa pitkäksi aikaa. Paljon tuli nähtyä erilaisia paikkoja ja nähtävyyksiä. Reissu oli tavallaan läpileikkaus amerikkalaiseen kulttuuriin ja elämänmenoon. Väittäisin, että millään muulla tavalla kuin reppumatkailemalla se ei tule yhtä syvällisesti tutuksi. Ja moottoripyörämatkailuhan on tähän tarkoitukseen tietenkin paras keino :) Itse en ollut aikaisemmin amerikoissa käynyt. Jotkut ennakkoluulot saivat todellista pohjaa ja jotkut menivät toiseen suuntaan. Ensimmäinen havainto oli ruokailun suhteen varsinkin itä- ja keskiosissa Yhdysvaltoja. Ihmiset ovat keskimäärin ylipainoisempia ja huonokuntoisempia kuin esim. Suomessa. Tämä johtuu tietysti siitä, että Yhdysvalloissa syödään epäterveellisemmin. Ravintoloiden pottumuusissa oli esim. voita enemmän kuin ministeriö sallii. Ruoka on kylläkin hyvää ja herkullista, joskin monesti terveellisyyden kustannuksella. Hotellien aamiaiset olivat nekin usein sellaisia rasva ja muffinssipläjäyksiä, että jäi meikäläiselta syömättä.

Amerikkalaiset ovat avuliaita ja kohteliaita ihmisiä ja ravintoloiden palvelun taso on kyllä eri sfäärissä kuin keskimäärin Suomessa tai edes muualla Euroopassa. Amerikkalainen kommunikaatiokulttuuri on myös erilaista. Siellä ihmiset juttelevat enemmän niitä näitä, olkoonkin se sitten sitä ulkokultaisuutta. Välillä se tuntuu kivalta ja on hyvä asia ja välillä taas oudolta. Liikenne muuttuu myös vilkkaammaksi ja nopeudet kasvavat mitä lännemmäksi mennään. Mutta kaiken kaikkiaan Yhdysvalloissa ajaminen on turvallisempaa muun liikenteen puolesta kuin esim. Saksassa. Tämä tietenkin vain minun kokemukseni perusteella. Tekniikka pelasi reissullamme myös hyvin lukuunottamatta hangoittelevaa bensapumpun letkua. Mutta kun se saatiin kunnolla korjattua, ei muita murheita tullut. Moottoripyörän matkamittariin kertyi kilometrejä Tikkurilasta Tikkurilaan 9737  ja aikaa kokonaisuudessaan reissulla meni 1,5 kuukautta. Tämä huomioon ottaen sekä muutamat todella kuumat autiomaataipaleet mukaan lukien päästiin aika vähällä tekniikan suhteen. Mukava reissu ja ensi kesänä suuntana onkin taas Eurooppa, näkemisiin!

Kiitos ja kumarrus :) 

Teemu