Muutaman mutkan kautta onnistuimme pääsemaan Toronton Mississaugan lähikaupunkialueelta moottoritielle ja kohti Yhdysvaltojen rajaa. Rajanylityspaikkamme sijaitsi Huron -järven eteläpäässä. Ajo alkakoon!

Rajalle saavuttiin hienossa ajokelissä, kuten viereinen kuva osoittaa. Ohittaessamme ensimmäisen rajanylityspisteen tuli suorittaa muodollinen parin dollarin maksu. Tässä vaiheessa elättelin, että näin helpostiko tämä rajanylitys meni? Mutta ei tietenkään, sillä matka jatkui sillalle (Port Huron), jonka ylitettyämme sen loppupäässä sijaitsi virallinen rajanylityspiste Yhdysvaltojen puolelle. Jono sillalla oli melkoinen ja sen ylitys kesti varmaan 45 minuuttia. Rajalla meidät tietysti otettiin sivuun ja sen jälkeen alkoi ristikuulustelu: Miksi tulette Yhdysvaltoihin? Mitä aiotte tehdä? Minne olette menossa? Mitä teette työksenne jne jne... Sormenjäljet otettiin, lappuja ja lippuja täyteltiin. Käytiinpä siinä välillä tarkastamassa jopa pyörän sivulaukutkin. Viimein nuoren oloinen tullivirkailija antoi värillisen lapun, Green cardin, jolla oli lupa mennä Yhdysvaltoihin ja oleskella siellä kaksi kuukautta. Nyt kun tämäkin muodollisuus oli ohitse, saattoi hengähtää sillä seuraavat olisivat vasta kuukauden kuluttua, kun ajaisimme takaisin Canadaan. Ja sinne suuntaan kaikki olisi kyllä helpompaa.

Mukaan oli siis pakattu perussettimme eli vaatteiden lisäksi myös telttavermeet sekä trangia. Rajan ylitettyä jatkoimme matkaa kohti Flintiä ja siitä hieman matkaa etelään KOA campingille. KOA on jenkeissä oleva kämppingketju, joka tulee sanoista Kampground of America. Olin etukäteen matkan suunnitteluvaiheessa katsellut kuvia netistä kyseisestä ketjusta ja ainakin netin tietojen perusteella vaikutti asialliselta. Maisemat kohti Flintiä olivat samantapaiset kuin etelä-Saksassa. Paljon maissipeltoja, taivaalla liiteleviä haukkoja, moottoritietä ja rekkoja. Olin etukäteen ohjelmoinut leirintäalueet navigaattoriin ja perille päästiin ilman lisämutkia. Leirintäalue oli asiallinen, jossa oli hyvät suihkut ja vessat. Jokaisessa KOA:ssa on myös myymälä, josta voi ostaa elintarvikkeita, juotavaa, polttopuita yms. Telttapaikkoihin kuului nimittäin tulisija, jossa oli mukava poltella nuotiota iltaisin ja nauttia Budweiseria. Mutta Flintin KOA:ssa emme sitä vielä tehneet vaan tyydyimme tutustumaan tarjontaan ja paikan palveluihin.

Aamutoimet eli suihku, itse tehty aamiainen, teltan pakkaaminen ynnä muiden tavaroiden laukkuihin saattaminen vie ripeästi ottaen noin tunnin ja rauhallisesti ottaen kaksi tuntia.  Koska päivän ajomatka Colomaan ei tulisi olemaan pitkä, lähdimme matkaan vastan noin kello 11 aikoihin. Matka sujui ongelmitta. Ainoastaan lämpötila alkoi nousta sen verran, että ajoasun kaikki tuuletusröörit tuli aukaista. Ajohanskat menivät osaltani takalaukkuun mutta ajopuku ei vielä. Saavuimme Colomaan hyvissä ajoin jo iltapäivällä. Myös Coloman leirintäalueemme oli KOA ja jälleen hyvin varusteltu. Saatuamme leirin pystyyn suuntasimme uima-altaalle ottamaan aurinkoa ja polskuttelemaan. Yritimme myös etsiä reikää toisesta makuualustastamme uima-altaalla. Se kun oli viime kesän euroopanreissulla osoittanut aamusella olevan aika tyhjän. Emme kuitenkaan saaneet paikallistettua vikakohtaa. Vaihdoimme myös muutaman sanan erään yhdysvaltalaisen perheen kanssa. Äiti tuli utelemaan, että mistä olemme kotoisin. Ilmoitimme kotimaaksemme Suomen. Nainen tiesi kyllä missä Suomi on ja kehui omistavansa joitain Iittalan kynttilänjalkoja. Päivällä pesimme myös pyykkiä.

Saimme myös huomata ruokaa tehdessämme, että sikäläinen Campfire fuel ei toiminut trangiassa. Ei palanut yhtä puhtaalla liekillä kuin meikäläinen Sinol. Lieskat olivat melkoiset vaikka kuinka sääti trangiasta happiaukot nollaan. Ameriikoissa eivät harrasta trangian tapaisia keittimiä, joten koko reissumme aikana emme havainneet missään kaupassa tai huoltoasemalla myytävän sopivaa nestettä. Torontosta ostamamme litku ei trangiaan sopinut ollenkaan. Liekit sulattivat kahvipannusta muoviosan kahvan ympäriltä.

Ainoa miinus tällä leirintäalueella oli, että kunnon astianpesupaikkaa ei ollut. Ainoastaan puoliksi törkyien siivoussinkki. No se sai luvan kelvata. Saimme liekeistä huolimatta ruoan tehtyä. Mutta jatkossa etsimme leiriruoan tekoon toista ratkaisua.

Colomasta starttasimme Chicagoa kohti, josta Route 66 virallisesti alkaa (tai loppuu, miten päin sen nyt aattelee). Edellispäivän kuumudesta johtuen päätin jättää ajotakin pois ja ajaa ajohousuilla ja t-paidalla. Ajotakin sidoin kiristysliinalla sivulaukun päälle. Päivästä tuli taas kuuma ajellessamme kohti Chicagon lähikaupunkialuetta. Hotellimme sijaitsi aivan Chicagon keskustassa, joten luonnollisesti oli vähän jännitys päällä sinne ajamisen suhteen. Lähestyessämme Chicagoa avautui esikaupunkialue tehtaineen, satamineen ja yhä korkenevine rakennuksineen. Näky oli vaikuttava. Navigaattorin opastuksesta huolimatta ajoin ohi eräästä liittymästä ja uusi reittimme meni kohti keskustaa päätien vierellä läpi jonkinlaisten slummialueiden. Eipä siellä paljon muita näkynyt kuin tummaihoisia ja joitain lapsia kaupustelemassa mitä milloinkin ohikulkijoille ja autoilijoille. Pian liityimme jälleen päätielle ja sen jälkeen matkanteko hidastui. Osuimme juuri aamupäivän ruuhkaan ja etenemisvauhti oli välillä 5 - 10 km/h. Kiitin luojaani(eli äitiä ja isää), että jätin ajopuvun takin pois sillä taivaalla porottava aurinko yhdistettynä ruuhkassa seisomiseen isojen rekkojen välissä oli vähemmän mukavaa. Mutta, oltiinhan suurkaupungissa ja siellä on suurkaupungin ruuhkat. Jonotus keksustaan vievälle tielle kesti yli tunnin, jonka jälkeen pullonkaula höltyi. Nopeus nousi taas 60 - 80 km/h ja pian oltiin ihan keskustassa. Hotellille löydettiin sujuvasti. Ajo Chicagon keskustassa oli  helppoa ja rentoa. Sanoisinpa että helpompaa kuin kotoisessa Helsingissä vaikka kaupungin kaliiperi on ihan eri. Samaa taas ei voi sanoa Los Angelesista, jonne siis tarinan myöhemmässä vaiheessa.

Pyörä saatiin hotellin parkkihalliin. Huonetta emme vielä saaneet sillä se vapautuisi vasta klo 15.00. Jätimme kuitenkin tavarat hotellin aulaan, vaihdoimme shortsit ja suuntasimme keskustaan etsimään ruokapaikkaa. Puolen tunnin kävelyn jälkeen menimme hotellimme viereisellä kadulla sijaitsevaan baari/pizza paikkaan. Tilasimme yhden mehevän pizzan, joka oli siis pienin koko mitä listalla oli. Ensin yritimme mediumia, mutta myyjä ehdotti pienempää kokoa mikäli emme ottaisi pizzaa mukaamme. Kiitos myyjälle sillä jaksoimme juuri ja juuri syödä kahteen pekkaan pienimmän koon.

Hotellihuoneemme sijaitsi 28:nnessa kerroksessa. Onneksi hissit olivat nopeita. Huoneeseemme emme jääneet kupeksimaan vaan suuntasimme keskustaan. Chicago on upea paikka! Korkeita moderneja ja vanhoja pilvenpiirtäjiä, hienoja vanhoja siltoja ja keskustan läpi virtaava joki. Meininki on rentoa ja maanläheistä. Todella hienotunnelmainen paikka. Iltapäivällä teimme ohjatun jokiristeilyn läpi keskusta-alueen ja paatti teki mutkan myös Michigan järvellä kaupungin edustalla.

Illalla kävimme tietysti syömässä ja nappaamassa yhdet viinilasilliset hotellimme ylimmässä kerroksessa sijaitsevassa baarissa. Huomenna alkaisi kuitenkin varsinainen Route 66. Olisihan Chigagossa viihtynyt pitempäänkin mutta noudatimme suunnitelmaamme. Alhaalla kuvia Chigagosta:

Aamulla heräsimme varhain. Hotellin baarissa nautimme pekonileivät ja tuoremehut. Sen jälkeen pyörän pakkaus ja kohti Adam´s Streetiä, josta Route 66 virallisesti lähtee aivan taidemuseon edustalta.

Päivän matkamme käsitti siis koko Illinoisin osavaltion läpiajon Chicagosta St. Louisin kupeeseen Granite Cityn KOA:aan. Maisemat olivat tasaista vilja- ja maissipeltoa. Heti alkutaipalella route osoitti todellisen museotien luonteensa. Teiden varsille on jätetty ikään kuin nähtävyyksiksi vanhoja toiminnasta pois olevia bensa-asemia, baareja, kuppiloita ym. Kertoo osaltaa siitä, kuinka route vanhana valtaväylänä kuihtui ja menetti merkitystään Interstatesysteemin tultua Yhdysvaltoihin. Interstate -tiethän ovat siis sikäläisiä moottoriteitä osavaltiosta toiseen. Vanha route kulkee pitkäli niiden rinnalla puikkelehtien, välillä ihan vieressä ja hautautuneena uusien teiden alle. Mikäli routea lähdet ajamaan, kannattaa tutustua tien historiaan ja sen merkitykseen amerikkalaiselle kulttuurille silloisena ensimmäisenä valtaväylänä rannikolta toiselle. Tällä tavoin routesta saa enemmän irti kuin ajamalla pelkästään sokkona läpi.                                                                                

Matkan varrella lounastimme Dixie -nimisessä ravintolassa, joka oli sisustukseltaan ympäriinsä Route66 aiheisesti sisustettu. Ravintola on ollut pystyssä routen varrelle jo vuodesta 1928 alkaen ja edelleen hengittää hyvin.

St. Louisin KOA:aan saavuttiin ennen pimeää ja leirintäalue oli samaa taattua laatua kuten edellisetkin. Päivän ajo läpi lllinoisin oli ollut mukava ja nyt tuntui, että matka oli toden teolla alkanut :) Iltasella suoritettiin kävelylenkki sekä ostettiin läheiseltä huoltoasemalta geelitäytteinen (sisälsi alkoholia) purkki, jonka avulla illalla kokkailimme sapuskaa. Laite ei ollut kovin tehokas mutta parempi kuin liekehtivä trangia. Sai sillä kuitenkin ruoan valmistettua joskin ajan kanssa.

Aamulla jatkoimme Mississippijoen kupeessa sijaitsevalta Granite Cityn leirintäalueeltamme vähän matkan päässä sijaitsevalle route nähtävvyydelle Old Chain of Rocks Bridgelle. Vanha route on kulkenut aikoinaan tämän sillan läpi yli Mississippijoen. Nykyään se on käytössä vain kävelijöille ja polkupyöräilijoille. Nähtävyyden jälkeen suuntasimme muutaman kilometrin päähän St. Louisin keskustaan. Otettiin kuva suomalaisen arkkitehdin Eero Saarisen suunnittelemasta St. Louisin kaaresta, joka toivottaa tervetulleeksi kaupunkiin. Keskustassa syötiin myös vahva aamiainen. Baseball tuntui olevan kova sana St. Louisissa sillä lähes kaikilla oli kaupungin kotijoukkueen paita päällä. Oli luultavasti peli sinä päivänä läheisellä areenalla. Osavaltio vaihtuu myös keskellä Mississippi jokea, jolloin tullaan Illinoisista Missourin osavaltioon.

Jatkoimme matkaamme. Missourissa maasto alkoi saada kumpuilevia muotoja sekä enemmän metsän tapaista rehevyyttä. Tasaiset maissipellot olivat jääneet taaksemme Illinoisiin. Jatkoimme matkaamme tällä kertaa I-55:ta pitkin. Olimme päättäneet käydä Meramecin luolissa, joka on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja jota Route 66 -kirjallisuus myös suosittelee. Luolat ovat tippukiviluolia ja ohjattu kierros syvällä luolastossa kestää noin tunnin. Tarina kertoo, että Jesse James oli aikoinaan työntekijänä luolastossa ja käytti luolia myöhemmillä ryöstöretkillään piilopaikkana. En mene vannomaan onko tarina tosi.

Aikaa meni sen verran St. Louisin keskustassa ja Meramecin luolissa, että emme ajaneet sinä päivänä Jopliniin asti kuten suunitelmana oli. Sen sijaan ajelimme Lebanoniin ja siellä legendaariseen vanhaan routemotelliin Munger Mossiin. Motelli sijaitsee siis Route 66 varrella ja sitä pitää miellyttävä vanha rouva, joka on henkeen ja vereen Route 66 fani. Vastaanotto oli lämmin ja erityisesti kuullessaan, että matkaamme routea pitkin kohti Los Angelesia. Rouvaan teki selvästi vaikutuksen, että näinkin nuoret (vähän yli 30-kymppiset) ja vielä ulkomaalaiset ovat varta vasten tulleet routea ajamaan ja vieläpä poikkeavat hänen motelliinsa :) 

Huoneet ovat kaikki verhoiltu Munger Mossissa Route 66:a käsittelevillä kuvilla ja teksteillä. Vanha rouva tiesi kertoa, että kahden viikon perästä meidän jälkeemme on myös suomalainen PeterPanBike -ryhmä tulossa yöpymään samaiseen motelliin. Itse motellihuone oli hieno ja miellyttävä, Routehenkinen.

Aamulla hyvästellessämme motellimme vanha rouva saattoi meidät matkaan halauksien kera ja taisipa hänellä päästä myös tippa linssiin. Hänestä jos jostain voi sanoa, että tekee työtään sydänverellään. Mutta routella mitä tahansa voi tapahtua. Route on myös seikkailu, joka on elämää tien päällä, ei pelkästään ajamista seuraavaan kohteeseen. Tämä todellistui meille noin kymmenen kilometrin päässä motellilta jatkaessamme. Nimittäin Guzzi sammui jälleen! En viitsi sanatarkasti siteerata mielen liikkeitäni mutta koko laidallinen ärräpäitä pääsi ilmoille kypärän sisällä. Pyörä sammui onneksi rampille, jonka alapäässä oli bensa-asema, joten rullauttelimme pyörämme sinne. Vikakin oli oireiden perusteella selvä: Jälleen bensapumpun letku! Eivät olleet Saksassa harrikkahuollossa korjanneet sitä kunnolla. Jostain syystä tehtaalla on laitettu bensapumpun erääseen väliosaan muoviletku, joka nyt irtoili tukevasta klemmarikiinnityksestä huolimatta. Olisi ehdottomasti pitänyt vaihtaa kumiletkuun jo Saksassa. Tällä kertaa emme turvautuneet hinauspalveluun. Teimme päätöksen, että yritämme korjata itse, koska emme kuitenkaan pääsisi jatkamaan matkaa. Soitin pyörän määräaikaishuoltoja suorittavalle korjaajalle, jonka ohjeistuksella ähräsimme ehkä noin kaksi tuntia.

Mukanani oli lappoletkua (siltä varalta, että tankista piti imeä bensaa pois lentorahdin ajaksi), jonka avulla saimme enimmät bensat pois tankista kanisteriin, jonka saimme huoltoasemalta. Sitten yksi letku ja kaksi sähköjohtoa irti tankista ja tankki irti. Bensapumpun saa esille irroittamalla ruuvit tankin vasemmalla puolella olevasta huoltoluukusta. Saimme pumpun esille ja ironneen letkun kiinni noin puolentunnin pähkäilyn jälkeen. Kiitos huoltomiehen ohjeiden. Bensapumpussa oli tavallaan kaksi paikkaa, jonne irronneen letkun pään olisi voinut kiinnittää, jotka sopivat myös huoltomiehen ohjeisiin. Päätimme kiinnittää letkun siihen ulokkeeseen, johon se luonnollisesti näytti taipuvan. Tankki kiinni, johdot paikalleen ja bensaa tankkiin. Jännityneenä istuin pyörän satulaan, laitoin virrat päälle ja painoin starttinappulaa. Hetken starttimoottorin pyöriessä tyhjää iski lamaannus, että oliko letku sittenkin väärässä paikassa. Mutta sitten moottorin saadessa ensimmäsiet pisarat bensaa se tarjoili jo tutun murahduksen kunnes käynnityi. Olo oli huojentunut ja todella helpottunut. Olimme itse saaneet vian korjattua vaikka tarkalleen keskellä kämmentä peukalo on tekniikan ja korjaustöiden suhteen. Tässä tapauksessa onni on se, että Moto Guzzin California on sen verran yksinkertainen tekniikaltaan, että asiaan perehtymätönkin saattoi sitä tienpäällä korjata sopivalla ohjeistuksella. Tämä oli työvoitto :)  Päätimme sitten ajaa Tulsaan, koska siellä oli lähin Guzzihuolto, jossa saisivat vaihtaa kumiletkun muovisen tilalle. Limukat huiviin, työkalut rullaan ja MATKA JATKUI toivoen, että letkun kiinnitys pitää.

Matkamme jatkui pitkin Missourin kumpuilevaa routea. Ajoimme Springfieldin kautta lounaaseen kohti Kansasin osavaltiota. Havaitsimme kuitenkin taivaanrannassa pahaenteisiä tummia pilviä. Parkkeerasimme erään huoltsikan pihaan tuumailemaan tilannetta. Kauan ei tarvinnut tuumailla sillä sade ja myrskyrintama vyöryi muutamassa minuutissa päällemme. Onneksi olimme ajaneet huoltsikalle. Siinä sadetta pidellessä ja odotellessa päätimme syödä lounaan ja tilasimme maittavan kana-aterian. Joimme tietysti myös kahvit. Ilman kirkastuessa jatkoimme taas matkaa.Route 66 koukkaa Kansasin puolella noin 20 kilometrin pätkän. Ajoimme Galena -nimisen "Ghost Townin" läpi. Kaupunki oli todella autio muutamine autoineen ja liikkeineen, kuin ydinsodan jäljiltä. Galensassa otimme muutaman kuvan. Pian Galenan jälkeen saavuimme Oklahoman osavaltioon. Oklahomassa suorat taas pitenivät ja maisemat avartuivat. Kaiken kaikkiaan Oklahoma on se osavaltio, jossa alkuperäistä hyväkuntoista routea on eniten jäljellä. Todella mukavaa ajettavaa. Matkan varrelle jäi mm. Catoosa sekä Route 66:n isänä pidetyn Will Rogersin kotikaupunki Claremore. Tulsaan saavuttuamme otimme Ramada -hotellista huoneen, koska yöksi oli luvattu sadetta. Pulahdimme illalla hotellin uima-altaalla ja käytiin läheisessä kiinalaisessa ravintolassa syömässä. Päivä oli ollut seikkailun täyteinen teknisine ongelmineen ja myrskyineen. Tämä päivä oli työvoitto, että oltiin Tulsassa omin avuin :)

Aamulla Tulsassa ajelimme Guzzihuoltoon, jossa mekaanikko vaihtoi ammattimiehen ottein uuden letkun bensapumppuun. Mekaanikolla oli työn alla pari pyörää ennen meitä, joten pääsimme matkaan noin klo 13.00. Mutta täst edes pyörä toimikin moitteettomasti. Ajosää oli todella kuuma. Oklahoma Cityn ohitimme kehäteitä pitkin. Jotenkin Oklahoma Cityn reunamilta jäi mieleen huono asfaltointi ja hiukan kulahtanut kaupunkinäkymä. Matkamme jatkui yhä kuumenevassa säässä. Pistäydyimme pienessä El Reno -nimisessä kaupungissa (kuva alhaalla oikealla). Talot ja maisemat olivat kuin olisi Mexicoon tullut. Kaupunki näytti autiolta ja ainoa ihminen, jonka näimme kadulla oli paikallinen humalainen intiaani, joka tuli esittäytymään. Kävelimme kaupungilla hiukan, mutta kun mikään liikekään ei ollut enää auki niin jatkoimme matkaa.

Jostain syystä olimme laittaneet ajoasut taas päälle ja se alkoi kostautua matkalla kohti Texasia. Maisemat alkoivat pikkuhiljaa muuttua. Maaperä muuttui punertavaksi ja preerian lakeudet alkoivat jo siintään horisontissa. Juuri ennen iltahämärää saavuimme Elk Cityyn, jossa taas yövyimme KOA -leirintäalueella.

Telttapaikkamme viereen oli parkkeeranut amerikkalainen Goldwingmies, jolla oli asiaan kuuluvasti peräkärry vedossa sekä mahdoton määrä tavaraa öljylampusta kannettavaan tietokoneeseen. Jutustellessamme mies mainitsi, että Elk Cityyn on ennustettu myrskyn saapuvan aamulla. Kertoi itse heräävänsä aamuviideltä ehtiäkseen myrskyn alta pois. Päätimme, että tekisimme samoin. Mutta ei tarvinnut sillä ei  mennyt kuin 2 tuntia, kun kuului ensimmäinen jyrähdys. Tuuli yltyi nopeasti ja ukkonen nousi suoraan päälle. En ole itse eläissäni ollut aikaisemmin yhtä kovan ukkosmyrskyn silmässä. Sade oli kuin iso suihku, joka piiskasi vaakasuoraan. Juoksimme teltastamme WC -tiloihin ukkosta pitämään. Pidimme sadetta noin tunnin verran, jolloin jyrinä lakkasi ja palasimme telttaan. Mutta hetken kuluttua rintaman takareuna nousi päällemme ja entistä kovempine jyrinöineen ja salamoineen. Jyrinää ja salamointia kesti noin 3 tuntia. Päätimme pysyä teltassa sillä emme uskaltautuneet enää ulos salamoiden iskiessä ihan päällämme. Itse en niinkään pelkää ukkosta mutta silloin tuntui, että homma alkoi käymään vaaralliseksi. Ja sitä se oli, nimittäin aamulla herätessämme oli salama iskenyt 30 metrin päässä sijaitsevaan KOA -kylttiin, jota sähkömiehet olivat korjaamassa. Olipahan yö!

Aamulla pesimme pyykkiä ja suoritimme normaalit aamutoimet. Maa oli vielä paikoin märkä rankkasateen jäljiltä mutta oli hyvää vauhtia kuivumassa. Ajosäästä  näytti tulevan loistava ja ei pilven hattaraa taivaalla. Tämän kävi myös Goldwingmies meille toteamassa ennen lähtöään. Näytti venyvän hänelläkin lähtö alkuperäisestä suunnitelmasta :)

Strattasimme leirintäalueelta kohti Elk Cityn keskustaa. Siellä pistäydyimme Route 66 -museossa. Museoalueelle on entisöity kokonainen pieni kylä, joka pitää alueellaan alkuperäisiä vuosisadan alusta peräisin olevia taloja (vai oliko peräti vanhempiakin). Mukava historia pläjäys... Jatkoimme matkaa ja Texasin rajalle saavuttiin  noin 40 celciusasteen lämpötilassa. Alhaalla tunnelmia siitä hetkestä.

Tuntui jotenkin epätodelliselta ajatus, että olimme tulleet toikkaroimaan omalla moottoripyörällä Texasiin, Amerikkaan. Mutta niin se vain oli ja kuumudessa jatkoimme matkaa läpi Texasin "pannunkaulan", kuten aluetta nimitetään. Se on siis viiva suora reitti Texasin pohoisosassa, jossa kuvio on ikään kuin pannunkaula, kun katsoo osavaltion rajoja. Luonto muuttui vielä karummaksi verrattuna Oklahomaan. Siellä täällä oli kuivuneita joenuomia ja aavoja lakeuksia. Isot viljasiilot, jotka aikoinaan tuli tutuksi Dallas -nimisestä saippuasarjasta, koristivat teiden varsia milloin minkäkin nimisen Ranchin mailla. Maa-alueet on nimetty ja aidattu tarkasti tietyn nimisiksi ja omistajalleen kuuluviksi. Ajaessamme lakeuksien halki pani merkille, että kyliä ja pikkukaupunkeja oli selvästi vähemmän kuin muissa tähän asti läpiajamistamme osavaltioissa. Välimatkat siis alkoivat pidentyä! Korppikotkien määrä taivaalla myös kasvoi.

Vähän ennen Amarilloa, joka oli siis päivän tavoitteemme, tien varrella oli kylttejä, joissa varoiteltiin ottamasta liftaajia kyytiin. Lähi seudulla on ilmeisesti vankila, josta karanneet vangit voivat pummia kyytiä. Tästä oli maininta jossain Route 66 -oppaassakin. No meidän ajopeliimme ei olisi mahtunut enää tikku-ukkoakaan. Amarilloon saavuttiin hyvissä ajoin ja hyvässä säässä. Ajoimme Amarillon KOA:aan, joka on muistaakseni noin 10 kilometriä Amarillon keskustasta. Tässä vaiheessa Selja alkoi kyselemään leirintäalueen pitäjiltä käärmetiheydestä, ei nimittäin kuulu hänen suosikkieläimiin. Myyjä vakuutti, että näillä seuduilla ei käärmeitä ole. Siispä otimme telttapaikan ja menimme pystyttämään leiriä.

Vieressä on poseerauskuva alkuillasta odotellessamme limousinekyytiä kuuluisalle Big Texan Steak Ranch -ravintolaan, jossa pihvien koko on mallia suuri. Nimittäin Amarillon KOA:lla on kyseisen ravintolan kanssa diili, että asiakkaat haetaan ilmaiseksi limousinella leirintäalueelta ravintolaan, jotenka kuskia ei tarvitse tällä käytännöllä arpoa (meillä tosin sitä ongelmaa ei muutenkaan ole). Mutta pääsisipä itsekin maistelemaan Texasilaista pihviä ja olutta, kun ei tarvinnut pyörällä lähteä. Tietysti kuljetuspalvelu ei koske pelkästään leirintäalueen asiakkaita vaan ravintola tarjoaa kyydin varmaankin tietyllä kilometrisäteellä mistä päin tahansa Amarilloa sijaitsevista hotelleista ja motelleista. Mutta leirintäalueen pitäjä soitti meille kyydin.

Amarillon ilta oli mukava ja iso kiitos siitä siistille leirintäalueelle ja ravintolan hyvälle palvelulle. Limousinella päästiin ilmaiseksi myös takaisin leirintäalueelle, jonne oli iskenyt hyttysten invaasio. Meillä oli kuitenkin Offia mukana ja hyvin tepsii sikäläisiin inisijöihin.

Amarillossa heräsimme tuuliseen aamuun. Teltan pakkaaminen oli hiukan hankalaa siinä vinkassa. Myös osa pyykeistämme oli lennellyt pitkin nurmikkoa pyykkinarulta. Lähdimme ajelemaan kohti Cadillac ranchia, joka on yksi routen perinteinen nähtävyys. Joku rikas on aikoinaan päättänyt upottaa useamman Cadillacin nokka edellä maahan. Sen tarkempaa tarinaa tempauksen taustoista en tiedä. Paikkaa ei kuitenkaan mainostettu mitenkään tieviitoilla, joten ajoimme moottoritien väärää puolta kohti länttä ja jouduimme palaamaan takaisin noin 40 kilometriä. Opaskirjat opastavat, että Cadillacit sijaitsevat alle 20 kilometriä Amarillon keskustasta länteen sen ja sen tien varrella (nyt en muista teiden nimiä). Mutta Cadillacit eivät tietenkään osuneet silmään tien väärältä puolelta. Tuuli oli hurja mutta ei kuitenkaan puuskittainen. Pyörä oli reilusti kalleellaan sivutuulta vasten mennäkseen suoraan. Cadillac ranchille kuitenkin päästiin ja alhaalla siitä yksi kuva.

Kuten kuvasta näkyy, ajopuku on taas vedetty päälle. Ilma oli sinänsä lämmin mutta tuulen vuoksi laitoimme puvut päälle eikä niissä liian kuuma tullut. Ranchilta jatkoimme edelleen viivasuoraa tietä kohti länttä, kunnes tulimme Midpoint Cafeelle. Tämä kahvila on pykätty keskikohtaan Route 66:a, jolloin ollaan reitin puolivälissä. Midpoint Cafeelta on Chicagoon ja Los Angelesiin saman verran matkaa. Kahvilassa joimme kahvit ja söimme jonkin sortin pullan. Tiskiltä tarttui mukaan joitain esitteitä ja routeaiheisia tarroja. Maasto muuttui yhä karummaksi ajaessamme kohti Texasin ja New Mexicon rajaa. Nyt ympärillä alkoi enenevissä määrin ilmestyyn erilaisia kaktuksia. Myöskin vuorimaisemat alkoivat siintää jo lännestä, mikä oli merkki siitä, että New Mexico ei ollut enää kaukana. Merkkinä rajan ylityksestä oli New Mexicon osavaltion kyltti. Maisemat alkoivat monipuolistua ja maasto saada vuorimaisia pinnanmuotoja, juuri sellaisia kuin länkkäreissä on tottunut näkemään. Ajeltuamme tovin pysähdyimme Denny´s nimisessä ravintolassa syömään ja juomaan. Denny´s on ravintolaketju Yhdysvalloissa, jossa saa hyvää ruokaa ja laatu on aina taattu.

Santa Rosan ohitettuamme reittimme poikkesi varsinaiselta routelta. Lähdimme ajamaan tietä nro 285 kohti pohjoista ja Santa Fe:tä. Routen varrelle sattuu muutama sellainen paikka, joita ei kannata missata siitä huolimatta, että virallinen Route 66 ei niiden kautta kuljekaan. Näitä ovat mm. Santa Fe, Grand Canyon, Las Vegas ja Death Valley. Pohjoiseen ajellessamme maisema muuttui vuoristoisemmaksi ja todella hienoksi. Oli mukava nähdä taas pinnanmuotoja Oklahoman ja Texasin osuuksien jälkeen. Tie kohti Santa Fe:tä on hyväpintainen leveä asfalttitie, jota pitkin matka joutuu mukavasti. Tämän päiväinen etappimme oli kuitenkin suhteellisen pitkä ja Santa Fe:hen saavuttiin vähän ennen illan alkaessa hämärtää. Santa Fe.ssä viettäisimme kaksi yötä. Luvassa oli ajomme ensimmäinen välipäivä sitten Torontosta lähtömme jälkeen. Tarkoituksena oli ottaa keskustasta hotelli/motelli mutta sepä ei onnistunutkaan. Sille viikonlopulle osuivat nimittäin vuotuiset intiaanimarkkinat, jotka ovat vuoden suurin tapahtuma Santa Fe:ssä. Kaupungissa on tuolloin paljon markkinakansaa ja tietysti kaikki hotellit olivat varattuja. Erään majatalon ystävällinen pitäjä yritti netin kauttakin kartoitttaa paikallista tarjontaa, mutta kaikki olivat varattuja. Ainoastaan yhdeksi yöksi olisi ollut vapaata, mutta ei kahta yötä peräkkäin ja hinnatkin olivat huikeat normaalitasoon verrattuna. Niinpä suuntasimme illan pimetessä Santa Fe:n KOA:aan, josta saimme mökin yhdeksi yöksi ja telttapaikan toiseksi yöksi. Kyllä kävi tuuri, sillä jopa telttamajoitukset olivat kortilla! Alhaalla on kuvia Santa Fe.ssä viettämästämme ajasta.

Välipäivänä kävimme siis intiaanimarkkinoilla ja illalla syömässä hyvässä ravintolassa kunnon illallisen. Hinta-laatu -suhteeltaan Santa Fe:n ravintolat olivat ehdottomasti reissumme kärkeä. Aiemmin päivällä kävimme turisticenterissä tietokoneelta hoitamassa pankkiasioita sekä etsimässä Grand Canyonin North Rimin puoleisen leirintäalueen puhelinnumeron ja varasimme telttapaikat etukäteen. Santa Fe:stä jäi mukava kuva ja hieno nostalginen Mexicolaishenkinen pikkukaupunkihan se on. Santa Fe on tunnettu myös junaradastaan. Illan hämärtyessä ajelimme takaisin leirintäalueelle ja telttamajoitukseemme. Yö oli hiostavan kuuma ja makuupussiin ei sinä yönä tarvinnut kääriytyä.

Santa Fe:stä jatkoimme matkaa hyvissä ajoin kohti Albuquerqueta ja Arizonan rajaa. Ajelimme tietä numero 25 etelään Albuquerqueen, jossa tankkasimme. Ajosää oli taas erinomainen eikä sateen vaaraa ollut lähimainkaan. Albuquerquesta jatkomme ajelua pitkin Route 66:ta. Reissumiesfiilis oli todellinen putputellessa pitkin New Mexicon maisemia. Ajelimme mm. sellaisten pikkukaupunkien läpi kuin Mesita, Laguna ja Grants.

Pian Grantsin jälkeen poikkesimme jälleen hiukan routelta. Olimme päättäneet ajaa Cibolan kansallispuiston kautta (Cibola National Forest). Heti Grantsin jälkeen kääntyy tie nro 53 etelään. Etelään mennään noin 35km, jonka jälkeen tie kaartaa länteen. Maisemat muuttuivat ihan meikäläiseksi havumetsäksi, joskin puun laji on eri. Välillä tuntui, kuin suomen Lapissa olisi ajanut. Se on taas osoitus siitä, kuinka monipuolinen maa Yhdysvallat on maisemien suhteen. Cibolan kanssallispuiston alueella on Zuni-intiaanien reservaatteja. Tällä maisemareitillä poikkesimme pariin hienoon nähtävyyteen. Tieltä  53 kääntyi soratie etelään, jossa mainostettiin jääluolaa ja tulivuoren kraateria. Käännyimme ennakkoluulottomasti soratielle ja lähdimme katsomaan, minne se johtaa. Tietä ajettiin muutaman kilometri ja sen päässä oli puinen rakennus, jossa oli kahvila ja josta sai ostaa lippuja reitille tulivuoren kraaterille sekä jääluolaan. Me otimme liput molempiin. Tulivuoren kraaterille matkaa tehtiin siis jalan pitkin polkua. Itse kraateri oli suuri ja syvä soramonttu. Jo ennen kraateria maa oli pitkältä matkalta tumman laavakiven peitossa.

Sitten kävelimme jääluolalle, mikä oli erittäin mielenkiintoinen. Kävelimme puuportaita ehkä noin 5 - 7 m alas kallioluolaan, jossa oli ilmiselvä pieni jäätikkö ja ilma oli todella viileä, jopa kylmä. Kylmän ja kuuman ilman rajan tunsi selvästi eräällä porrastasanteelle. Se, että miten jäätä luolassa on huolimatta, että ulkona on yli 30 celsiusta lämmintä, on mysteeri. Tutkijat eivät ole kuulemma löytäneet ilmiölle kunnon selitystä. Ilmeisesti luola muodostaa jonkinlaisen taskun, josta kylmä ilma ei pääse pois ja jonne lämmin ilma ei pääse. Jään on arvioitu olevan noin 3400 vuotta vanhaa, joten ihan tuoreesta pakasteesta ei ole kyse. Paikka on nyt rahoitettu ja luolasta ei saa kantaa jäätä ulos eikä kairata. Jääluolalta kävelimme takaisin kahvilaan, jossa nautimme juotavaa ja syötävää. Meitä viihdytti myös paikan pitäjien Daisy -niminen koira, joka tuli vaatimaan rapsutusta tuon tuosta. Hyvin kiltti koira ja kooltaan keskisuuri, melkein saksanseisojan kokoinen.

Seuraava kohteemme kansallispuistoreitillämme oli El Morro Monument, joka tunnetaan myös nimellä Inscription Rock. Se on korkea ja linjakas kallio, johon muinaiset ohikulkijat ovat kaivertaneet tarinaansa: Nimiä, vuosilukuja, ajatuksiaan yms. Suurin osa kirjoituksista liittyi espanjalaisten liikehtimiseen New Mexicon mailla ja valtaosa kirjoituksista oli peräisin 1600 - 1800 -luvuilta. Inscription Rockilta jatkoimme matkaamme takaisin kohti routea ja Gallup nimistä New Mexicolaista intiaanikaupunkia. Gallupiin saavuttiin iltahämärässä. Yöpaikkamme oli jälleen kerran KOA. Gallupin KOA on "citycamping", joka on pykätty moottoritien ja junaradan väliin. Päätimme ottaa mökin, koska sorapohjaiset telttapaikat hotellin kupeessa eivät houkutelleet edes meitä. Palvelut ravintoineen olivat kylläkin hyvät ja kävimme syömässä taas Dennyksessä, joka sijaitsi Campingkeskuksessa sadan metrin päästä mökistämme. Hieno päivä takana nähtävyyksineen! Alhaalla lisää kuvia tämän päiväiseltä etapilta.

Jatkoimme matkaa nyt Arizonan osavaltion puolelle ja vähän matkaa ajeltuamme nousimme eräästä rampista ylös, joka johdattaisi yli Interstate -moottoritien. Route 66 nimittäin puikkelehtii paikoin ahkeraan joskus etelä puolella moottoritietä ja sitten taas pohjoispuolella. Rampin yläpäässä pysähdyimme muistaakseni juomaan ja katsomaan karttaa. Näimme, että muutaman kymmenen metrin päässä oli eräs mies skoottereineen tien sivussa. Mies tulikin luoksemme ja pyysi vettä. Hänellä oli kuumudessa alkanut skooteri keittään ja kertoi odottelevansa vähän aikaa moottorin jäähtymistä. Annoimme miehelle litran pullon vettä. Vettä hän tarvitsi itselle juodakseen ei suinkaan skootteriin. Taitaa siellä olla kuitenkin erilaiset jäähdytysnesteet? Kerroimme, että vettä on meillä lisääkin mikäli tarvitsee. Kertoi pärjäävänsä ja kiitokseksi nappasi meistä kuvan, joka alhaalla.

Tarkoituksenamme oli siis ajaa aivan Grand Canyonille (North Rimille, joka on Grand Canyonin pohjoispää) saakka, jonka leirintäalueelta olimme varanneet telttapaikan kahdeksi yöksi. Saavuimme kuitenkin ensin Jacob Lake nimiseen paikkaan, jossa on turistikeskus majoituksineen ja ravintoloineen. Joimme kahvit ja jatkoimme matkaa. Jacob Lakelta on Grand Canyonin North Rimille vielä noin 45 minuutin ajo. Olimme ajaneet ehkä noin 20 minuttia, kun huomasimme edessä päin taivalla todella mustia ja korkeita ukkospilviä. Ikinä aiemmin en ole nähnyt taivasta niin mustana. Jatkoimme vielä matkaa tosin jo vähän epäöiden. Siinä vaiheessa kun taivas edessämme repesi salamoihin pysäytin pyörän ja neuvottelin takapenkkiläisen kanssa järkeväsä suunnitelmasta. Päätimme, että emme lähde korkealle Canyonille ukkoseen pysyttämään telttaa. Käänsimme takasin kohti Jacob Lakea. Onneksi saimme vielä huoneen Jacob Lakesta. Seuraavana päivänä lähtisimme jo kukonlaululun aikaan North Rimille.

Nukuimme yömme hyvin ja seuraavan aamuna starttasimme ilman aamiasta kohti North Rimiä. Kuulimme, että juuri siellä oli yöllä ollut todella kova ukonilma ja taivaalta oli satanut melkein Golfpallon kokoisia rakeita. Mutta nyt ajelimme hyvässä auringonpaisteessa. North Rimille päästiin metsäisen maisemareitin saattelemana.

Grand Canyon on todella upea paikka ja maineensa veroinen. Meidän telttamme oli ihan kanjonin reunalla ja parinkymmenen metrin päässä olikin kyltti, jossa kielletiin menemästä lähemmäksi reunaa. Sinä päivävä kävimme Bright Angel Pointilla ihastelemassa kanjonimaisemia. Lisäksi suoritimme muutaman kilometrin mittaisen vaellusreitin, "setä-Jimin polun", joka päättyi kanjonin reunalle niin ikään näköalapaikalle. Päivällä istuskelimme oluella kanjonin näköalabaarissa ja illalla ihasteltiin auringonlaskua. Kävelimme takaisin leirintäalueelle ja ulkona olikin jo säkkipimeä. Iltasella paisteltiin vielä nuotiolla makkaraa ja nautittiin Budweiseriä tähtikirkkaan taivaan alla. Ikimuistoien paikka.Tämä päivä oli ehdottomasti koko matkan ehkä suurin kohokohta. Huomenna onkin aika jatkaa matkaa kohti Las Vegasia ja Nevadaa :)

Grand Canyonilta jatkoimme jonkin verran pohjoiseen Utahin osavaltion puolelle. Matkalla ajelimme puhvelifarmin läpi, jossa tapasimme jälleen Painted Dessertillä jututtamamme Yamaha FJR -miehen. Toivottelimme hyvää matkaa ja nappasimme puhveleista kuvia.

Airzona on kuuma ja kuiva. Mutta Nevada on vielä kuumempi ja kuivempi. Ajellessamme Nevadaan alkoivat kaktukset kohota tienvarsilla yhä korkeammalle. Nevada on käytännössä pelkkää autiomaata. Tiesin, että kuuma tulee olemaan, mutta siitä huolimatta Nevadan kuumuus yllätti. Nimittäin ilmiö on samanlainen, kuin saunassa puhaltaisi iholle. Moottoripyörällä ajaessa kuuma ilmavirta alkaa polttamaan. Nesttä haihtuu myös melkoisesti. Ensimmäisellä pysähdyksellä Nevadassa Selja viritti huivin kasvojensa suojaksi. Joimme myös nestettä litran kumpikin ja ostimme vesivarastot täyteen takaboksiin. Täst edes juomataukoja piti pitää noin 40 minuutin välein ja nestettä meni aina lähemmäs litra huiviin. Siitä voi päätellä, että haihdutimme vettä paljon.

Las Vegasiin saavuttiin hyvissä ajoin jo päivällä. Olimme varanneet hotellin "stripiltä" eli Las Vegas Boulevardilta. Las Vegas Boulevard on pääkatu, jossa kaikki kuuluisat hotellit ja kasinot sijaitsevat. Meidän hotellimme oli Bally´s, joka on ihan Hotel Parisin ja Hotel Bellagion vieressä. Vegasissa liikenne oli vilkasta ja mahdoimme olla näky tormatessamme Guzzillamme suoraan Vegasin ytimeen :) Uskomaton paikka: Valomeri kirjaimellisesti keskellä autiomaata! Kuinkahan paljon mahtavat tämän paikan ylläpitokustannukset olla vesihuoltoineen? Hotellin parkkihalliin löydettiin yllättävän helposti. Vegasissa viettäisimme kaksi välipäivää. Hikisinä kanniskelimme laukkumme Casinoiden läpi hotellin aulaan, josta saimme avaimet. Huoneemme oli varsinainen sviitti kylpyammeineen ja kaksine vessoineen. Sviitit eivät ole kuitenkaan Vegasissa niin kalliita kuin luulisi sillä paikka ei ilmiselvästi tee rahaa hotellihuoneillaan vaan haluaa asiakkaat "paikkakunnalle" harrastamaan oheistarjontaa, josta tulot tulevat. Huoneemme maksoi muutaman päivän varoitusajalla varattuna noin 100e/yö.

Las Vegasissa rentoutuimme toden teolla. Oli loikoilua hotellin uima-altaalla, kaupungin ihmettelyä, illalla ravintolat ja kasinot (joissa emme kylläkään pelanneet 5 dollaria enempää). Kävimme katsomassa myös Hotel Excaliburissa näytöksen nimeltä "Tournament of Kings", johon kuului myös näytöksen aikana tarjoiltava ritarillinen ateria. Käymisen arvoinen paikka Vegas on mutta kaksi tai kolme päivää on ihan riittävä. Siinä ajassa kaupungin ehtii nähdä (Las Vegas ei ole samanlainen suurkaupunki pilvenpiirtäjineen kuin voisi olettaa) ja meiningin aistia. Paikkaha ei ole todellista elämää vaan juhlaa ja viihdettä. Seuraavassa tunnelmia Vegasin lomasta:

Vegasin kaupunkiloman jälkeen oli aika pakata taas tavarat ja jatkaa Ameriikan valloitusta. Määränpäänä oli Barstow Route 66:n varrella. Sinne ajaisimme Death Valleyn kautta. Vegasista päästyämme autiomaa ja kuumuus iskivät entistä kovempana. Lämpömittari näytti celsiusasteiksi muutettuna 43 astetta varjossa. Eipä palellut! Tämän päivän ajo oli kuumuuden puolesta rankin päivä. Tankkasimme joka asemalla (joita ei paljon ollut) ennen Death Valley:hin ajamista. Sillä siellä ei ole joka kulman takana asemaa, kun noita kulmiakaan ei paljon ole.

Kuten viereisestä kuvasta voi aistia niin lämpötila ja tunnelma oli kohdallaan. Matkasimme alas kohti Death Valleyn kansallispuiston rajaa ja rajalla oli pieni miehittämätön infopiste. Vettä olimme saaneet mahtumaan noin 6 litraa takaboksiin. Yhdet pullot uhrasimme vaatteisiimme. Kastelimme t-paidat ja farkut läpimäriksi. Eräs amerikkalaien pariskunta, jotka oli samaan aikaa info- pisteellä, totesivat "you´re crazy guys, have a nice trip!" Kummastelivat suomenrekisterikilpeämme, että olimmeko tosiaan suomesta saakka tulleet Death Valleyyn. Mutta näinhän se oli... Alkuperäinen suunnitelmamme oli, että olisimme ajaneet ihan alas Death Valley laaksoon ja siellä Bad Waterin kautta etelään laakson poikki. Mutta kuumuus oli jo nyt sitä luokkaa, että tyydyimme ajamaan Death Valleyn Dante´s View -nimiselle näköalapaikalle. Sieltä näkee alas Death Valleyn laaksoon, joka on siis noin 80m merenpinnan alapuolella ja on yksi maailman kuumimpia paikkoja. Ajo laakson kautta olisi vaatinut vajaat sata lisäkilometriä. Näin jälkikäteenkin päätös tuntuu viisaalta ottaen huomioon, minkälainen autiomaapätkä meitä vielä odottikaan.

Tie Dante´s Viewille on suht mutkikasta pikkutietä. Tien pikipaikkaukset olivat kuumudesta johtuen pehmeät ja sulat. Kastelemamme vaatteet kuivuivat nekin täysin jo viidessä minuutissa. Eipä ollut taaas kuin hetken viilennys.

Death Valleysta matka jatkui etelään kohti routea ja Barstowta. Death Valley Junctionista lähtee tie nro 127 etelään, joka kulkee aivan Death Valleyn reunaa myöten. Veikkaampa, että tuolla pätkällä kuumuus oli samaa luokkaa kuin laakson pohjassa olisi ollut, niin alhaalle autiomaahan laskeuduttiin. Ajoimme mm. kyltin ohi, jossa luki "getting out of public area, next services 70 miles". Eli seuraavan 100 kilometrin aikana ei palveluita eikä elämää luvattu. Tie laskeutui yhä alemmas laaksoon ja jatkui suorana horisonttiin. Koko matkan aikana tämä oli ainoa pätkä, jossa iteäkin hiukan pelotti. Mikäli pyörä tälle pätkälle olisi rikkoutunut, vitsit olisivat olleet aika vähissä. Kännykässä ei nimittäin ollut kenttää ja pyörän roudaaminen korjattavaksi keskeltä autiomaata olisi ollut aika iso projekti. Mutta tämän tyyppiselle reissulle kun yhdellä pyöräkunnalla lähtee, niin kaikki täytyy olla valmis ottamaan vastaan ja varautua. Selja oli ostanut matkaamme varten uuden 4G puhelimen, mutta eipä ollut siinäkään sen enempää kenttää. Sivuilla näky oli kuin Saharassa. Autiomaan pohjukassa oli oikeita hiekkadyynejä eikä enää kallioita. Muita vastaantulijoita tuli ehkä noin viidentoista minuutin välein eli ei monta autoa tuolla 100 kilometrin autiomaataipaleella. Aikaisemmin Death Valley Junctionissa olimme pysähtyneet syömään ja kastelimme taas vaatteet, jotka nekin olivat kuivuneet jo aikapäiviä sitten.

Pääsimme kuitenkin ongelmitta autiomaasta Baker -nimiseen kaupunkiin, josta alkaa moottoritie kohti Barstowta. Tuolla pätkällä olimme ehtineet juoda lämmennyttä vettä taas melkoiset määrät. Samanlaiset tankkaukset suoritimme yksi energiajuoma kyytipoikana Bakerin  huoltoasemalla ennen kuin jatkoimme matkaa. Barstowissa yövyimme taas KOA:ssa. Arvoimme kyllä vähän aikaa, josko olisimme vaihtaneet telttapaikan mökkiin. Selja nimittäin oli lähes varma, että pusikoissa saattoi luikerrellä käärmeitä. Vettä myllyyn hän sai respassa myytävistä korteista, joissa kaikissa oli joko käärmeen, skorpionin tai tarantulan kuva. Kai alueella on sitten jotain tekemistä noiden elikoiden kanssa? Metsästimme elikoita tuloksetta noin vartin, jonka jälkeen päätimme pitää telttapaikan.

Yö Bartowssa oli kuuma ja makuupussit olivat vain pehmikkeinä alla. Nuotion viritykseen ja makkaran paistoon emme sinä iltana ryhtyneet, koska maasto ei ollut sen näköistä, että se olisi ollut hyvä idea. Tulisijat olivat kyllä viritetty leirin puolesta. Hyvää yötä!

Aamulla oli jännä fiilis herätä. Edessämme oli viimeinen osuus Route 66:ta Los Angelsin Santa Monicaan. Reissumme ei päättyisi kuitenkaan vielä sillä Santa Monicasta jatkaisimme länsirannikkoa Highway 1:stä pitkin pohjoiseen ja aina Canadan Vancouveriin saakka. Tavallaan yksi osa reissustamme oli päätöksessä mutta toinen osuus ei vielä alkanutkaan. Oli tavallaan jonkinlaista lopun ja alun samanaikaista tunnelmaan. Santa Monicassa viettäisimme minirantaloman. Olimme varanneet motellin Santa  Monican keskustan tuntumasta neljäksi yöksi. Hotellit pääväylällä Ocean Boulevardilla pyörivät sellaisissa hinnoissa, että niihin emme raaskineet.

Lähdimme Barstowsta kohti Los Angelesia. Pian rannikkoa lähestyessämme maasto alkoi keräämään vehreyttä palmuineen. Los Angelesin esikaupunkialueella navigaattori johdatti meidät Route 66:sta pitkin. Reitti kulki erittäin pitkää Foothill Avenueta pitkin, jossa oli melkoiset liikennevalosulkeiset. Valot olivat ajoitettu juuri siten, että joikaisella valolla tuli pysähtyä. Los Angelesin liikenne on myös omaa luokkaansa. Kaistat kansoitettuja ja ihmiset ajavat reilua ylinopeutta. Muutenkin liikennekulttuuri länsiosassa Yhdysvaltoja on huolettomampaa ja välinpitämättömämpää kuin idässä ja maan keskiosissa. Mutta kun tarkkana on niin Guzzillakin selviää. Pahimmat esikaupunkialueen moottoritieliittymät oltiin siis ohitettu ja nyt ajeltiin Foothill Avenueta. Näimme myös vuorilla roihuavat metsäpalot, jotka nostattivat sankan savupilven vuorien ylle. Metsäpalot eivät onnesi vaikuttaneet meidän reititykseemme. Route 66 kulkee läheltä Hollywoodin kukkuloita ja läpi Beverly Hills´in. Matka jatkui Santa Monica Boulevardia pitkin maaliin eli Ocean Avenuelle tyynenvaltameren eteen. Pyörän karautin jalkakäytävän yli suoraan hietikolle turisti-infon viereen, koska  parkkipaikkoja ei näkynyt. Ei voi sanoin kuvata sitä tunnelmaa, kun Tyynivaltameri avautui edessämme Santa Monican hämärtyvässä illassa. Olimme perillä ja ajaneet Route 66:n kahdestaan ja omin päin. Katselimme sanattomana Santa Monican iltaa ja kävimme nappaamassa kuvan Route 66 -laatasta, joka on omistettu Will Rogersille, Route 66:n isähahmolle. HIENO FIILIS!

Tähän päättyi siis Route 66 -osuus. Osan kolme aloitamme siitä, mihin nyt jäimme. Aloitamme rantalomastamme Santa Monicassa ja jatkamme pitkin Pasific Coast Highway 1:stä kohti pohjoista aina Canadan Vancouveriin saakka. Näkemisiin!