EUROOPANMATKA 2008

ALUSTUSTA

Allekirjoittanut aloitti moottoripyöräilyharrastuksen kesällä 2006, jolloin hankki myös
A-tunnuksen ajokorttiinsa. Tuolloin tuli hankittua ensimmäiseksi pyöräksi uusi
Moto Guzzi California Classic. Tätä ennen olin ajellut Honda Monkeylla varhaisteininä.
Oma moottoripyörä on noista ajoista lähtien ollut haaveena ja sellainen tuli hankittua
heti kun vähänkin tilanne salli. Kriteerinä pyörälle olivat kahden matkattava vääntävä
cruiseri, jolla on hyvä tavarankuljetuskapasiteetti olematta kuitenkaan matkasohva.
Pitkän prosessin tuloksena vaihtoehdoksi jäi Moto Guzzi. Valintaa ei ole tarvinnut katua
ainakaan niiden kahden reissun perusteella, jotka on ehtinyt ajaa. Nimittäin viime
kesänä (2007) matka suuntautui Suomen lappiin, Nordkapiin ja Lofooteille. Norjan reissun
jälkeen matkamotoristikärpänen puraisi entistä lujemmin ja seuraavan matkan suunnittelu
alkoi välittömästi Norjan reissun päätyttyä. Lopulliseksi matkakohteiksi kesälle 2008
muodostuivat Sveitsin alpit sekä pohjois-Italian Como-ja Gardajärvi. Allekirjoittaneelle,
jonka matkustuskokemus muutenkin on hiukan rajallinen, nämä seudut olivat tietenkin
uutta. Paljon olin kuullut tarinoita Sveitsin ja pohjois-Italian hienoista maisemista sekä
lukenut muiden motoristien matkakertomuksia, joten odotuksetkin olivat kovat. Täytyy jo
nyt mainita, että pettymystä ei tullut. Edelliskesän Norjan reissun kokemuksesta tavaroiden
ja pyörän pakkaaminen sujuivat aika sujuvasti. Kuitenkin, kun matkalaisia on saman pyörän
päällä kaksi ja tavaraa tulee paljon mukaan (meillä kaikki mitä mahtuu), on tavaraluettelon
tekeminen oiva apuväline huonon muistin tueksi. Siten tulee varmistuttua, että kaikki
tarpeellinen on mukana.

Oma moottoripyörämatkailufilosofia lähtee jonkinlaisesta retkeilymentaliteetista. Tämä
tarkoittaa sitä, että mukaan otetaan teltta sekä trangia. Mikään ei ole mukavampaa
kuin pysähtyä hienon maiseman eteen ja turauttaa kahvit omasta takaa. Myöskin
trangialounaat kuuluvat tälläiseen "omavaraiseen" moottoripyöräretkeilijän arkipäivään.
Toki pelkästään teltassa trangiaruokaa syöden emme mekään koko matkaa vietä.
Ajatuksena on, että noin puolet öistä nukkuu teltassa ja noina päivinä valmistaa
itse päivällisen. Tällä tavoin hotelliöitä ja ravintolalounaita osaa arvostaa entistä
enemmän. Pitemmittä puheitta, matka alkakoon…

VANTAA TIKKURILA PERJANTAI 22.8.2008

Vihdoin koitti kauan odotettu perjantai 22.8.2008. Tämä sattui olemaan kuitenkin vielä
työpäivä, joten tavarat oli pakattu valmiiksi jo torstai-iltana. Töistä pääsin lähtemään
onneksi tavallista aikaisemmin jo klo 14.00, joten aikaa piti olla runsaasti. Kauniimpi
puolisko pääsi myös jo ennen klo 15.00, joten kiirettä ei pitänyt olla. Lautta lähtisi
Turusta vasta klo 21.00. Mutta, HETI SÄHLÄYSTÄ! Tarkemmin katsoessamme
lauttavarauslappujamme huomasimme, että meillähän oli sekä Viking Lineen että
Silja Linelle varaus samalle päivälle. Silja Line, jonka olimme maksaneet, lähtikin
tuntia aikaisemmin. Eikun soitto Viking Linelle, josta matkan onnistui onneksi perumaan
ilman lisämaksuja. Keväällä, kun varailin lauttoja, kävin netin kautta Viking Linen sivuilla.
Jostain syystä emme ottaneetkaan Viking Linea mutta olimme epähuomiossa kuitenkin
tehneet varauksen. Tai oletimme, että emme tehneet varausta, koska matkaa ei maksettu.
Viking Linelta tuli vahvistuskin vasta pariviikkoa ennen matkaa (jonka oletin olleen Silja Linelta),
että sikäli outoa toimintaa. Mutta isoimmat syylliset sähläykseen löytyvät kuitenkin pyörän
päältä ja kaikki järjestyi lopulta. Pääsimme matkaan hiukan kiireisissä tunnelmissa vähän
ennen klo 17.00. Kehä kolmosen ruuhkat löivät vastaan ja hiukan oli pelko persuuksissa,
että ehtisimmekö lautalle. Turkuun saavuttiin kuitenkin ajoissa. Päivä oli lämmin ja
aurinkoinen, joten ilmojen puolesta reissu alkoi hyvin.

Lautalle oli yllättävän vähän motoristeja tulossa. Eräs keski-ikäinen Bemaripariskunta oli
matkalle Madridiin. Siinä lauttaa odotellessa ehdittiin jutella niitä näitä. Kieltämättä hiukan
jännitti lautalle meno moottoripyörällä ensi kertaa. Meillä ei ollut omasta takaa liinavermeitä.
Toisaalta laivan henkilökunta ohjasi meidät sellaiseen paikkaan, että eipä siinä pyörää olisi
voinut sitoakaan. Katselin, kun tapaamamme bemarimies tempaisi liinat satulan alta ja kiinnitti
pyörän kokemuksella ja taidolla. No, laitoin sentään nippusiteellä etujarrun kiinni sekä kiilat
pyörien alle. California ei ole kuitenkaan niitä köykäisimpiä pyöriä ja sivutuki on todella hyvä.
Iso mylläkkä saa olla ennen kuin pyörä kaatuu. Mutta pelko on aina olemassa kun pyörä ei
ole kiinni. Merenkäynti oli onneksi tyyntä, joten asia unohtui mielestä varsin pian. Laivalla
nautimme seisovan pöydän antimia, viiniä ja hiukan olutta. Nukkumaan mentiin ajoissa sillä
lautta oli Tukholmassa jo ennen aamukuutta.

Turun satamassa.

TUKHOLMA - TAASTRUP 23.8.2008

Varhainen herätys Tukholmaan saavuttua ei vaivannut ollenkaan nimittäin sen verran oli
matkatäpinää päällänsä. Heti ajopuvut päälle ja autokannelle odottamaan laivan purkua.
Laivasta ulosajettua aamuinen Tukholma tervehti rauhallisuudellaan. Ilma oli puolipilvinen
ja suhteellisen lämmin ottaen huomioon vuorokauden varhaisen ajankohdan. Navigaattori
päälle ja valmiiksi ohjelmoitu reitti esiin, jossa määränpäänä oli Saksan Puttgarden ja
leirintäalue siitä lounaaseen vähän matkaa. Saksan puolelle ei kuitenkaan sinä päivänä
päästy ja syy selviää myöhemmin.

Olin kuullut ja lukenut Ruotsin E4:n tylsyydestä ja keskikaistalla olevista "munaleikkureista".
Tukholmasta päästyä sai varsin pian huomata, että tarinathan olivat tosia. Maisema oli
yksitoikkoista läpi peltojen ja metsien. Mutta, ajo tuntui kuitenkin mukavalta. Moottoripyöräilyssä
on itselle jo se perusasia nautinnollista, jonka vuoksi Ruotsin E4:kin voi ajaa: nimittäin itse ajaminen.
Guzzista vain viitosvaihde päälle, joka on selvä ylivaihde tehtynä tasaista matka-ajoa ajatellen.
Nopeusmittarin näyttäessä 120 km/h California kiertää jouten noin 2900 rpm. Matkanteko on
rentoa ja mukavaa. Antaa maiseman lipua ohi, joskin tylsän sellaisen.

Näyte E-4 -lobotomian varrelta.

Kaupungista päästyämme pysähdyimme levennykselle keittämään ensimmäiset trangiakahvit
ja puuroaamiaisen. Matka jatkui ja päivän ateria syötiin Burger Kingissä joissain etelä-Ruotsin
kupeessa. Pidimme hiukan pidemmän tauon ja katselimme miesten keihään heiton finaalia
(Pekingin olympialaiset) ravintolan telkkarista. Ei tullut olympiakultaa tällä kertaa. Ilma oli ollut
suotuisa tähän asti mutta nyt taivaalle alkoi ilmaantua yhä vahvempaa tasaista sumupilveä.
Ja alkoihan se sade lopulta. "Onneksi" olimme ottaneet sinänsä vedenpitävien kenkien päälle
suojat. Niinpä pysähdyimme huoltoasemalle kiskomaan ne jalkaan. Alokasmaisesti laitoin suojat
jotenkin väärin, ilmeisesti housujen lahkeiden päälle. No, tämä kostautui (tai kastautui) myöhemmin.
Lähestyessämme eteläistä Ruotsia ja Malmöä sade vain yltyi. Tuuli oli myös melkoinen ja Malmön
korkeudella pyörää sai kahvata reilusti sivutuulta vasten, jotta ajolinja pysyi suorana.
Saapuessamme Juutinrauman sillan kupeeseen huomasin, että lateksisuojan ja kengän
väli sanan varsinaisessa merkityksessä hölskyi vettä. Asia nauratti ja idioottimaisuuteni
harmitti: "Miksi kaikki kantapään kautta…" Maksaessamme siltamaksun tilanne oli varsin
huvittava: Kuskin kengät niin täynnä vettä kun ikinä mahtuu ja silta edessämme hävisi
sumuun ja usvaan ja vettä tuli kuin aisaa. Ei kun sekaan vaan! Sillalla ajaessa näkyvyyttä
ei sivuille ollut kaiteita pitemmälle. Päästyämme Tanskan puolella alkoi bensakin olemaan
lopuillaan. Mutta moottoritiellä ainakaan tuolla pätkällä ei asemia mainostettu.
Sitten ajoimme "sokkona" yhdestä rampista pois moottoritieltä ja pysähdyimme kaatosateessa
pienemmän tien levennykseen ja ei tietoakaan bensa-asemasta. Tämä oli ensimmäinen kerta,
kun navigaattori osoitti todella tarpeellisuutensa. Näppäilin etsi bensa-asemia -käskyn ja
ruudulle napsahti iso liuta ehdokkaita. Tekniikan opastamana löysimme asemalle vaivatta ja
saatiin löpöä Gutsin sisuksiin. Kaataessani limukkapullollisen vettä kummastakin kenkäsuojasta
teimme päätöksen, että emme aja Saksaan sinä päivänä vaan etsimme yöpymispaikan
mahdollisimman läheltä.

Paikka, johon olimme ajautuneet Tanskassa oli pieni kylä nimeltä Taastrup. Jälleen navigaattorin
avulla löysimme motellin. Motellissa sattui olemaan vanhan ajan vesipatteri, jonka sai hehkutettua
tulikuumaksi. Näin saatiin kamppeet kuivumaan ja aamuksi ne olivatkin jo kuivat. Motelli oli tyyppiä
Bates -motel ja sisällä löyhkäsi tupakan savu. Päästiin kuitenkin suihkuun ja sai ajokampeet kuivaksi.
Se oli sillä hetkellä tärkeintä.

Vaatteiden kuivattelua.

Aamupala Bates -motellissa.

TAASTRUP - GÖTTINGEN 24.8.2008

Rodbyhavn taakse jää.

Seuraava aamu avautui poutaisena ja aamiaisen jälkeen matka jatkui. Tanskaan emme
jääneet fiilistelemään sen enempää vaan ajoimme suoraan Rodbyhavniin odottelemaan
lauttaa Saksan puolelle Puttgardeniin. Lautalle pääse non-stop -periaatteella eikä odottelua
ollut kuin ehkä 20 minuutia. Tässä lautassa olivatkin sidontavermeet talon puolesta ja joita en osannut käyttää. Eräs saksalaismotoristi katseli hetken aikaa onnetonta pähkäilyäni liinojen kanssa ja tuli sitten ystävällisesti antamaan pyöräsidonnan alkeiskurssin. Kiitos hänelle ja pyörä tuli hyvin sidottua. Kesä tuli varsinaisesti heti Saksaan saavuttuamme. Oli jotenkin upea fiilis nousta lautasta Saksaan kun tiesi, että tästä edespäin kaikki oli kerrassaan tuntematonta.

Saksassa ajoimme aluksi bahnia. Kokemus bahnilla ajosta ei ollut niin paha, kuin olin tarinoista kuullut. Audit ja Porschet ajoivat toki uloimmalla kaistalla kovaa ja olennainen ero meikäläisiin moottoriteihin näytti olevan se, että täytyy osata arvioida takaa tulevan nopeus, jotta ei ohitustilanteessa itse koukkaa takana tulevan eteen. California ei todellakaan ole tehty nopeaan ajoon ja suurin jatkuva matkanopeus, mitä itse ajaa vielä nautinnolla on n. 120-130 km/h. Gutsilla ei toki jalkoihin jää jos niikseen. Ohitustilanteissa pari pykälää pienempää silmään ja hanaa…. yllätti itseäkin, miten virkeästi hepo kiihtyy tuollaisellakin kuormalla mitä kyydissä oli. Käytännössä ajelimme kuitenkin rekkakaistalla ja ohittelimme näitä jättiläisiä aina tilaisuuden tullen. Pian siirryimme pienemmille teille ja Göttingeniin saavuimme iltapimeällä. Tarkoitus oli ajaa sinä päivänä suoraan Würzburgiin leirintäalueelle mutta se olisi vaatinut koko päivän bahniajoa. Navigaattorin avulla löydettiin Hotelli säkkipimeässä. Göttingenin Eurostar autobahn -hotellissa päivittelimme , että kohta pitäisi päästä telttaöitä viettämään sillä kaksi edellistä yötä oli suunniteltu teltassa vietettäväksi eikä kumpikaan ollut toteutunut. Garminiin ei ole ohjelmoitu leirintäalueita mutta kati sellaisenkin
tietopankin siihen voi ostaa.

GÖTTINGEN - OBERSTDORF 25.8.2008

Seuraava määränpää oli Oberstdorf, jossa oli tarkoitus viettää kaksi yötä ja siten yksi ajamisesta
vapaa päivä. Navigaattoriin oli jälleen ohjelmoitu leirintäalueen osoite valmiiksi. Göttingenistä ostimme lähtiessä eräästä pikkukaupasta evästä takaboksiin ja matka jatkui. Alkumatka ajeltiin taas bahnia pitkin ja sitten siirryimme pikkuteille. Etelä-Saksan pikkutiet ovat kivoja ajaa ja ne menevät idyllisten pikkukylien läpi. Maisemat ovat yllättävänkin hienot. Maissipeltoja oli paljon, mikä oli allekirjoittaneelle yllätys. Matkan taittaminen näitä maaseututeitä pitkin ei ole kuitenkaan kovin joutuisaa ja niinpä siirryimme loppumatkasta bahnille huomattuamme ajan kuluvan ja matkaa olevan vielä jäljellä.

Jossain Bahnin varrella Göttingenin jälkeen.

...ja laskimotukosten ehkäisyä.

Lähestyessämme Oberstdorfia alkoivat esialpit jo siintää sinisinä horisontissa.
Näky oli näin ensikertalaiselle alppituristille henkeäsalpaava kokemus:
"Tuonne laaksoille ja kukkuloille siis pyörämme suuntaamme". Leirintäalue löytyi vaivatta
ja pimeäkin sen myötä. Silmille jääneet aurinkolasit toivat iltahämärässä ajoon oman
lisäkomponentinsa. Leirintäalueen respa oli jo kiinni mutta naisvalvoja ohjeisti meitä etsimään
telttapaikan ja palaamaan aamulla takaisin hoitamaan muodollisuudet. Motoristiystävällistä toimintaa! Teltta pystytettiin pimeässä mutta onneksi asuntomme on helposti koottavaa mallia.
Leirin perustamisen jälkeen oli vuorossa trangiailtapala. Leirintäalueen keittiötiloissa muuan
walesilainen pariskunta arvuutteli meidät puolalaisiksi puheemme perusteella. Iltapala meni mukavasti heidän kanssa väliin jutellen. Oberstdorfissa vietettiin yksi välipäivä, jolloin käytiin kukkuloilla vaeltamassa ja illalla syömässä keskustassa. Paikka oli todella positiivinen yllätys. Kylä hurmasi idyllisyydellään ja maisemillaan. Leirintäalue oli myös varsin laadukas. Suosittelen!

Leirintäalueemme Oberstdorfissa.

Hyppyrimäki bongattu.

Näkymiä vaellusreittimme päätepisteestä.

Pällistelyä.

OBERSTDORF - THUSIS 27.8.2008

Oberstdorfissa vietetyn lepopäivän jälkeen oli aika aloittaa varsinainen alppien valloitus.
Matkan tässä vaiheesa aurinko lämmitti jo kuumasti noustuaan taivaalle. Sen vuoksi
yritimme herätä mahdollisimman aikaisin, jotta saisimme pyörän pakattua ja ajovaatteet
päälle ennen kuumuutta. Kummasti vaan aikaa meni puolitoista tuntia ja kuumahan se ehti
tulla ennen kuin moottorin starttasi. MATKAAN! Ensimmäinen alppiylitys olisi Fluelpass (2383m).
Matkaan lähdettiin heti pikkuteitä ajaen. Reittimme Oberstdorfista alkoi suhteellisen jyrkillä
nousuilla ja fiilis oli mahtava kaasutellessa pieniä metsäteitä, jotka kapusivat vuorten
rinnettä ylös ja alas. Kuin huomaamatta tulimme jossain vaiheessa Sveitsin puolelle
(ja kävimme ilmeisesti Itävallankin puolella). Sitten nousimme isommalle moottoriliikennetielle
ja Liechtensteinissa pysähdyimme bensa-asemalle juomatauolle. Olotila oli varsin tyytyväinen.

Bensa-asemalta matka jatkui...mutta ei ihan heti!! Nimittäin pyörä sammui välittömästi saatuani vaihteen silmään. Tarkistin tappokatkaisimen, joka oli off -asennossa ja yritin uudelleen. Pyörä pysyi mykkänä: "Ei kai nyt vaan vaikeuksia...". Helpotuksekseni huomasin, että sivutuki oli jäänyt päälle, jolloin turvatoimet sammuttava automaattisesti pyörän jos vaihteen kytkee päälle. Tulipa todistettua, että on sitä Gutsissakin jonkinlaista sähköön perustuvaa turvallisuustekniikkaa. Matka jatkui ja lähestyimme jälleen Sveitsiä (reittimme vaihteli tuolla kohden akselilla Sveitsi-Itävalta- Liechtenstein). Maisemat alkoivatkin muuttua jo sveitsimäisemmiksi: vain jodlaajat puuttuivat. Myös lämpötila alkoi sen verran ahdistaan, että oli aika pysähtyä ja ottaa lämpövuoret pois (tämän olisi voinut tehdä jo kauan sitten). Ajoimme kohti Davosia mutta reitti Fluelpassille kääntyy ennen Davosia, joten kaupungin keskustassa emme käyneet. Nousu Fluelpassille alkoi varsin nopeasti tieviitan jälkeen. Tiellä oli vähän liikennettä, joten ajelimme kohti lakipistettä rauhallisesti ilman, että tarvitsi antaa tietä hurjapäisille ohittajille. Ilma myös viileni selkeästi huipulle päästyä mutta ylhäällä ei ollut kuitenkaan niin kylmä kuin olisi odottanut. Maisemat olivat komean karut. Fluelpass olikin reittimme alppiylityksiltä maisemiltaan karuin.

Kauluspaitamies Liechtensteinissa.

Maisemia Fluelpassilta.

Tämän päivän aikana suunnitelmana oli ajaa Thusisiin, jossa yöpyisimme teltassa leirintäalueella.
Sitä ennen oli vielä yksi ylitys: Julierpass (2284m). Ajaessamme Fluelpassilta alas pääsi treenaamaan
oikeaa alasajotekniikkaa. Californialla resepti tuntui olevan hyvin yksinkertainen: tullessasi
lakipisteestä alas päin laita ykkös-tai kakkosvaihde silmään ja anna moottorin hoitaa loput.
Calissa on sen verran voimakas moottorijarrutus, että jarruilla tarvitsee himmata vain juuri
ennen neulansilmämutkia. Melkoinen metelihän tuosta Guzzista lähtee alas tultaessa
moottorijarrutuksessa, rytinää ja pauketta riittää (Guzzissa tosin muutenkin). St. Moritziin
saavuttiin hienoista maisemista. Pysäköimme pyörän ja pidimme minimaalisen jaloittelutauon.
Päätimme kuitenkin jatkaa pikaisesti matkaa ja pysähtyä kokkaustauolle heti, kun vastaan
tulee vähänkin trangian mentävä aukko. Ja löytyihän se heti kaupungista ylöspäin ajettaessa
nousun alkupäässä.

Luomukeittiö.

Ohikulkijat hieman naureskelivat omaperäiselle kokkauspaikallemme (pieni levennys, jossa oli iso roskapönttö)
mutta nälkä ei lue lakia. Eräät ohi ajavat polkupyöräilijät ilmaisivat leikkisästi halunsa päästä apajille mutta jatkoivat kuitenkin matkaansa. Kun vatsat saatiin täytettyä, oli aika karauttaa Juliepassin huipulle. Ajo sinne
tuntui yllättävän lyhyeltä. Olisiko tuo St. Moritz jo itsessään korkealla merenpinnasta? Thusisiin saavuttiin hyvissä ajoin ennen pimeää ja kirjauduimme leirintäalueelle sisään. Tai… leirintäalueen irvikuvaan. Oberstdorfin luxusleirintäalueen jälkeen Thusisin versio oli vettä kasvoille. Paikan yleisilme oli ensinnäkin omituinen: maa oli soran ja nurmikon sekoitusta suhteessa 70%/30%. Wc-ja pesutilat olivat sen verran ankeat, että kauniimpi puolisko ei herinnyt aamulla suihkuun. Leirintäalueen rakennukset olivat varmaan armeijan vanhoja tiloja. Vieressä
oli nimittäin kasarmi ja illalla istuessamme oluella oli solttupoikia iltavapaalla läjäpäin. Aika lailla olivat ihmiset humalassa mutta mikäs siinä kun loma on. Lisäksi alueelle oli majoittunut intialainen perhe, jonka valtaus näytti siltä, että he todella asuivat siinä. Millään karavaanireissulla he eivät ainakaan olleet.

Julierpass

Thusisin leirintäalue.

THUSIS - BRIG-GLIS 28.8.2008

Seuraavan päivän määränpää oli Brig-Glis, jossa viettäisimme kaksi yötä ja jälleen yhden
välipäivän ajamisesta. Aamulla lähdimme matkaan hyvissä ajoin. Tie Thusisista kohti
S. Bernardinoa (2065m) oli kerrassaan upeaa ajettavaa. Tie mutkitteli kallioisilla rinteillä
sukeltaen välillä holvikaarin varustelluin tunneleiden läpi. Kaaret muodostivat ikään kuin
ikkunoita, joista aamuaurinko pääsi valaisemaan. Vähääkään ei ajotunnelmaa pilanneet
tien yli katoksi kasvaneet puiden oksat. Ajoimme pikkutietä, joka mutkitteli paikoin aivan
moottoritien vieressä. Näissä kohdin navigaattori "eksyi" ja opasti koko ajan kääntymään
moottoritielle vaikka reitiksi oli ohjelmoitu pienempi tie, joka johti alppiylityksille. Tiet
menivät niin lähekkäin, että navigaattori ei ilmeisesti osannut erottaa niitä toisistaan tai
oletti meidän ilman muuta haluavan moottoritielle. Pidemmälle ajettuamme moottoritie
meni omia reittejään eikä se enää kiusannut Zumoamme. Tie S. Bernardinon huipulle oli
yksi matkamme hienoimmista pätkistä ajaa ainakin kuskin näkökulmasta. Tie ylös on
samalla tavalla museomainen ja vanhahtava, kuin esim. St. Gotthard. Reitillä on todella
jyrkkiä neulansilmiä. Lisäksi nousut heti neulansilmien jälkeen ovat jyrkkiä, joita on mukava
kaasutella. S. Bernardinon huippu oli mielestäni upein paikkana kaikista ajamistamme
alppiylängöistä. Seuraavassa hiukan kuvakollaasia:

Kohti S. Bernardinoa.

...ja huipulla.

Kahvituokio huipulla alppijärven rannalla.

Huipulla oli suhteellisen paljon porukkaa ja toinen toistaan hienompia urheiluautoja parkeerattuna
kahvilan eteen näytille. Eräs saksalaispariskunta, joista molemmat ajoivat tonnisilla Yamahan Viragoilla (ja saman värisillä), päivitteli rekisterikilpeämme, jossa luki FIN sekä tavaramäärää, joka pyöräämme oli lastattu. "Kun kaukaa tulee niin on paljon tavaraa…" Kieltämättä oli messevää jysäyttää Guzzi käyntiin täyden terassin edessä ja antaa lähtiessä täyspakoputkelliset. Lapsettaa! Kai jotkut vilkuttelivat perään hyvää matkaa.

Matkamme jatkui kohti etelää. Ilma lämpeni entisestään. Lähestyessämme Italian rajaa maisematkin
muuttuivat jotenkn "välimerimaisemmiksi" vaikka oltiin vielä Sveitsissä. Ajoimme läpi viinitarhojen ja
pikkukylien kunnes tulimme erääseen pieneen kylään juuri ennen tien kääntymistä kohti pohjoista
lähellä Italian rajaa. Nyt oli niin tautisen kuuma että pistimme pyörän suosiolla parkkiin, etsimme
varjoisan terassin ja menimme oitis limukalle. Tämä kohta Sveitsiä oli kokonaan italian kielistä
aluetta. Kaikki nimet ja kyltit olivat italian kielellä ja ihmiset puhuivat italiaa. Hiukan lohdutti
tieto, että sinä päivänä emme ajaisi enää etelämmäksi italian puolelle vaan suuntaisimme kurssin
kohti pohjoista St. Gothardille (2109m). Siispä limukat huiviin ja sinne! Ajelimme vuorten
solien lomassa hikikarpalot otsalla kunnes saavuimme henkeä salpaavalle St. Gothardin nousulle.
Tämä alppiylitys oli Furkapassin ohella niitä, joissa oikeasti kouraisi mahanpohjasta pahimmissa
paikoissa. Ajettiin todella korkealle ja näkymät olivat huikeat. Eipä ollut mutkiin pahemmin kaiteita
laitettu, mikä ei houkutellut ajamaan liian lähellä tien reunaa. Tämä toi oman lisämomentin neulansilmiä lähestyttäessä, joissa pitää kuitenkin himmailla vastaan tulevan liikenteen mukaan lähemmäs tien sivua.

Kuva jyrkänteen reunalta matkalla kohti St. Gothardin huippua.

St. Gothardin jälkeen matka jatkui kohti Furkapassia (2429m). Päivän anti oli tähän asti ollut
rahan arvoista ja tuntui, etteivät alppiylitykset voineet enää parantua. Toisin kuitenkin kävi
sillä Furkapass oli ehdottomasti matkamme upein ylitys kokonaisuudessaan. Itsessään matka
pitkin serpentiinejä huipulle oli pitkä ja maisemat jylhät. Maisemat muuttuivat sitä jylhemmiksi
mitä korkeammalle noustiin. Kaiteettomat mutkat, joista lähtee satojen metrien jyrkkä pudotus,
sai olon tuntumaan pieneltä ja kunnioittamaan nousua. Olo oli aidosti sitä, että "tästä ei
hurjemmaksi ajo voi enää muodostua". Täytyy myöntää, että jännitti ajaa Furkapassille. Tosin
jännitys oli kuitenkin positiivista. Guzzi joutui tekemään myös osansa kuin vuoristokauris tahkoessamme mäkiä ylös. Californian sitkeä vääntö pääsi oikeuksiin juuri näillä loppumattomilta tuntuvilla nousuilla. Oikea termi olisi kait höyryjuna: "hitaasti mutta varmasti". Huipulle päästessä ei voinut muuta kuin huokaista ja katsoa ympärilleen. Huipulla olevan ravintolan terassi oli myös kokemus. Se kun oli istutettu korkeiden tolppien nokkiin suoraan rinteelle.

Furkapass

Näkymiä kahvilan terassilta.

Maisemat vetivät mietteliääksi.

Furkapassilta alas laaksoon...

Matka jatkui alaspäin yhden kuvaustauon saattelemana. Pärinällä ja paukkeella laskeuduimme laakson pohjaan ja reitti kulkikin täst edes tasaisempaa tietä kohti Brig-Glisiä. Brig osoittautui suhteellisen kookkaaksi kaupungiksi ja navigaattori oli jälleen elementissään suunnistaessamme leirintäalueelle. Ilman sitä olisivat lukuisat mutkat menneet kyllä suoriksi kaupungin keskustassa. Brig-Glis on rakennettu joen varrelle joen molemmille puolin. Toisen puolen nimi on Glis ja toisen Brig. Leirintäalue oli iso mutta hyvin piilotettu. Perille ehdimme ennen pimeän tuloa ja telttakin ehdittiin
pystyttää juuri ennen viimeisten auringonsäteiden laskeutumista. Leirintä-alue oli jopa vielä hienompi kuin Oberstdorfissa. Se oli hyvä asia sillä viettäisimme Brigissä kaksi yötä. Tuloiltana kävimme pizzalla ja parilla oluella. Seuraavana päivänä oli pyykkipäivä sekä kiertelyä keskustassa. Brig on linnoineen hieno kaupunki, jossa olisi viihtynyt pidempäänkin. Kaikille Brigissä vieraileville suosittelen myös paikallista maauimalaa (Thermal Bad), joka on hulppean iso erilaisine altaineen ja liukumäkineen. Pääsimme käymään myös kunnon kaupassa, jossa oli isot vihannestiskit. Trangiamenu sisälsi jauhelihakeiton erilaisine juureksineen ja kasviksineen.

Brig-Glis leirintäalue.

Linna Brig-Glisissä, jonka pihatantereet ovat suosittua piknikaluetta.

BRIG-GLIS - BELLAGIO 30.8.2008

Tähän asti olimme viettäneet Sveitsissä kolme yötä. Etappimme Sveitsissä olivat lyhyitä n.200km/päivä. Kuitenkin ajoimme aina aamusta iltaan. Aikaa kannattaa varata reilusti alpeilla ajaessa, jotta ehtii pysähdellä ja kahvistella rauhassa ja nauttia maisemista. Oli kuitenkin aika jättää Sveitsi taakse ja suunnata kohti Italiaa. Tämä tapahtuisi Simplonpassin (2005m) kautta, joka on vanha Napoleonin rakennuttama sotareitti. Brigistä lähdimme hyvissä tunnelmissa ja itse odotin jännittyneenä Italian kuuluisaa liikennekulttuuria. Reitti kulki ensin kohti Sveitsin viimeisintä alppiylitystämme. Noustuamme Simplonpassille oli ensimmäiselle levennykselle parkkeerattu Moto Guzzi, joka oli ensimmäinen näkemämme siihen asti. Pyörä oli mallia Breva 1100 ja Italian kilvillä. Pyörän omistajapariskunta kuuli tietysti tutun paukkeen ja olivat jo valmiina peukalot pystyssä tervehdyksen merkiksi parkkeeratessamme samalle levennykselle. Jatkoimme matkaa kävellen läheiselle kukkulalle, jossa oli toisen maailman sodan aikainen muistomerkki. Limukat nautimme alhaalla olevassa ravintolassa. Voin kertoa, että lämmintä riitti mustissa ajovarusteissa.

Simplonpass ja kuski. Alhaalla sotamuistomerkki, joka katselee Italiaan.

Jatkettuamme matkaa pysähdyimme vielä ennen Italian rajaa pienellä huoltoasemalla tankilla ja tuhlasimme viimeiset sveitsin frangit jäätelöön. Huoltsikan ohi ajeli jokin pariskunta avokuplavolkkarilla:siinä vasta asennetta ja mallia lukuisille Porsche Carreroille, joita matkan aikana näkyi enemmän kuin Ladoja suomessa 80- ja 90-luvulla.
Italian puolella tullimuodollisuudet menivät näppärästi: sen kun ajoimme vaan läpi. Kerran pysähdyin yhdellä raja-asemalla ihanomasta aloitteestani ja liuta tullivirkailijoita loi meihin arvioivan katseen, jonka jälkeen viittoivat jatkamaan matkaa. Reittimme kulki ensin pienten kylien kautta Lago Maggiorelle. Päivä oli kirkas ajellessamme
pitkin rantateitä. Teimme pysähdyksen Arona nimisessä kaupungissaihan Maggioren rannalla. Nälkäkin alkoi näivertää, joten tilasimme pizzaslicet paikallisesta pizzeriasta, joka osoittautui enemmän kioskityyppiseksi. Nälkä oli niin kova, että tyydyimme näihin slice -versioihin sillä emme jaksaneet etsiä muutakaan. Elämänmeno Aronassa näytti katukuvasta päätellen olevan varsin vauhdikasta ja jollain tapaa trendikästä, ei hullumpi paikka! Moottoripyöriä kaasutteli varsin tiheään rantabulevardilla.

Aronasta reittimme jatkui kohti Como-järveä. Pikkukyliä oli taajaan, joten matkanteko oli hidasta niiden läpi ajellessa kunnes vihdoin saavuimme Comon kaupunkiin Comojärven rantaan. Matkan ainoa liikenneshokki iski päällensä täällä. Autoja viuhtoi sieltä täältä puhumattakaan kamikaze-skootterikuskeista, jotka henkensä kaupalla ohittelivat joka ilmansuunnasta. Ajaminen läpi Comon tuntui todella työltä. Viritettynä sai olla se kuuluisa kuudes aistikin. Viimein pitkän ajamisen ja huhkimisen jälkeen pääsimme pois keskustasta ja polle välittömästi parkkiin sopivalle paikalle, HUH!. "Nyt maistuu mehu ja jaloittelu". Johtopäätös: Ei enää ikinä Comon keskustaan ruuhka-aikana.

Tutkailtuamme karttaa selvisi, että reitti jatkuisi Bellagioon saakka pikkuteitä
ja mitään isompaa väylää sinne ei menekään. Ainoa "mutta" oli se, että mikäli kaikki
kaupungit reitin varrella olisivat Comon toisintoja, matkareittiä tulisi vielä harkita.
Päätimme kuitenkin, että ajamme pitkin Comojärven rantaa kohti Bellagiota ja
katsastaimme miltä reitti vaikuttaa. Comon rantareitti osoittautui kuitenkin
varsin rauhalliseksi mutkatieksi. Tie oli kapea eikä levennyksiä pysähdyksiä varten juuri ollut tarjolla. Niinpä ajelimme
aurinkoisessa myöhäisiltapäivässä rauhallisesti. Järveä ei turhaan ole mainostettu maisemillaan (kuva yllä). Viimeinsaavuimme Bellagioon, joka oli matkamme kaunein ja idyllisin pieni kaupunki. Ajoimme mopon parkkiin ja mietimme loppupäivän suunnitelmaa. Bellagio osoittautui sen verran hienoksi paikaksi, että päätimme ottaa hotellin sieltä.
Se ei kuitenkaan käynyt helposti sillä kaikki keskustan hotellit olivat tietysti varattuja. Osa hotelleista näytti liiankin hienoilta luxuspalatseilta, joihin emme edes vaivautuneet. Erään hotellinvirkailija kertoi, että kaikki keskustan hotellit ovat varmuudella täynnä. Huomasimme kuitenkin takaisin parkkipaikalle tultuamme, että siellä oli viittoja pois päin keskustasta, jotka mainostivat hotellimajoitusta. Siispä käynnistimme Guzzin ja lähdimme seuraamaan opasteita. Sen verran oli eksoottiset viitat, että niiden avulla emme löytäneet hotellien lähellekään (jostain syystä navigaattorissa oli Bellagion kohdalla hyvin vähän majoitusvinkkejä). Kävimme viittojen opastama pitkän kävelylenkinkin erästä sokkeloista labyrinttiä keskustasta alas päin mutta turhaan. Käännyimme takaisin, oli kuuma ja alkoi hermojakin kiristää. Päätimme luovuttaa ja lähteä Bellagiosta pettymys harteilla ja ottaa ensimmäisen hotellin, mikä vastaan tulee. Kuin ihmeen kaupalla ajaessamme noin parisataa metriä eteenpäin sattui tien varteen hotellikyltti. Päätimme kokeilla onneamme ja löytyihän se huone.

Siteeratakseni kauppaneuvos Tuuraa: "Mikä ilon ja onnen päivä!". Hotellissa oli juuri yksi kahden hengen huone vapaana a 100e/yö. Se ei ollut siihen tilanteeseen hinta eikä mikään. Olimme hikisiä, nääntyneitä mutta onnellisia, että saimme olla yön Bellagiossa. Hotellin tasokin oli hyvä. Suihkuteltuamme ja vaihdettuamme ravintolavaatteet päälle suuntasimme jalan Bellagion iltaan.

Bellagio

Tyytyväinen asiakas.

Joutsenet kuutamouinnilla.

Bellagion iltaa.

BELLAGIO - LIMONE 31.8.2008

Hyvin nukutun hotelliyön ja italialaisen aamiaisen jälkeen pakkasimme itsemme sekä pyörän
ja ajoimme takaisin keskustaan odottamaan lauttaa. Suunnitelmamme oli nimittäin mennä
lautalla järven toiselle puolelle ja ajaa järven itäreunaa pitkin kohti etelää Mandello del Larioon.
Ostimme lauttaliput ja noin kymmenen minuutin kuluttua lautta rantautui valmiina ottamaan reissaajat kyytiin.

Lautalta päästyämme suuntasimme kokan kohti Mandelloa. Mitä lähemmäs Mandelloa tulimme sitä enemmän Moto Guzzeja tuli vastaan. Ai miksikö? Moto Guzzia on valmistettu Mandellossa aina vuodesta 1921 saakka ja nämä perinteikkäät tehtaat ovat vieläkin näiden persoonallisten pyörien kohtu. Pyörät tehdään siis alusta loppuun Mandellon tehtaalla. Sanomattakin on selvää, että mistään massatuotantoartikkelista ei ole kyse pienen tehtaan puskiessa ainoana maailmassa näitä sielukkaita pyöriä ulos. Valitettavasti museo oli kiinni, joten sinne emme päässeet. Muutenkin tehdasrakennus on ulospäin hyvin vaatimattoman näköinen ja olinkin ajaa huomaamatta tehtaasta ohi, kun se ei ilman takapenkkiläisen koputtelua osunut silmään. Pyörä parkkiin ja pakolliset fotot!

Pyhiinvaelluskohde

Matka kohti Gardajärveä jatkui pitkin Comon rantaviivaa. Tarkoitus oli ajaa nyt moottoritietä pitkin Gardalle, jonne saapuisimme hyvissä ajoin päivällä. Missasin kuitenkin yhden liittymän, joten Leccon kohdilta ajoimme kymmeniä kilometrejä pienempää reittiä ennenkuin pääsimme nousemaan moottoritielle. Hiukan jouduimme odottamaan parissa risteyksessä, koska meneillään oli pyöräilykisat ja ajajia oli paljon. Meinasivatpa jotkin tulisieluiset italialaiset hermostua jonossa ja yrittivät väen väkisin ajaa risteyksen yli pyöräilijöiden sekaan kuitenkaan siinä onnistumatta, kiitos järjestysmiesten.

Myöhemmin saimme mekin tuta italialaisen varsin järjettömän moottoritiemaksupolitiikan: Ota lippu
automaatista ennen moottoritielle ajoa, aja moottoritietä ja maksa ajosta erikseen erillisellä lippuluukulla reitin lopussa. Hullua touhua! Tällä tavoin menettää ensinnäkin moottoritiestä saatavaa nopeushyötyä, kun joutuu pysähtelemään lippuluukuilla ottamassa lippuja ja maksamassa muutaman euron maksuja varsinkin, jos porteilla sattuu olemaan ruuhkaa. Reitin varrella Gardajärvelle oli kaiken kaikkiaannoin 6-8 pysähdystä erinnäisissä lippuluukuissa ja maksupisteissä. Tarrasysteemi olisi parempi myös Italiassa. Moottoritiet ovat kuitenkin hyvässä kunnossa eikä ruuhkaakaan juuri ollut meidän ajomme aikana.

Gardajärvelle saavuimme päivällä täydessä hellekelissä. Olimme varanneet hotellin Limonesta neljäksi yöksi.Matkaa järven alkupäästä Limoneen oli jonkin verran. Matkanopeus järven reunaa seurailevalla tiellä on taajamanopeusluokkaa, tie suhteellisen kapea ja vastaantulijoita paljon, joten otin ajamisen rauhallisesti nautinnon kannalta kuumuudesta huolimatta. Ajotakissa olivat kylläkin kaikki tuuletusröörit auki ja kaula-aukko avoinna viilennyksen maksimoimiseksi. Hotellin löysimme suht helposti. Hotellimme oli vuoren rinteessä ja alas rannalle kävelymatka kesti noin varttitunnin. Respaan saavuttuamme meille ilmoitettiin, että varaamamme hotelli oli muutettu Hotel Christinasta Hotel San Pietroon. San Pietro on samassa rakennuskompleksissa oleva viereinen hotelli ja yhdellä tähdellä enemmän eli kokonaista neljä tähteä. Koska lisämaksua ei tietenkään vaadittu, niin vaihto laadukkaampaan lukaaliin sopi meille hyvin. Hotelli oli tosiaankin neljän tähden luokkaa ja varsin hieno. Hotellin paremman tason huomasi aikaisempiin hotelleihin verrattuna erityisesti aamiaisesta ja uima-altaiden määrästä. Altaita oli useampi ja aamiainen tavallista monipuolisempi. Limone itsessään on hieno ja rauhallinen paikka. Mikään bilemesta se ei ole vaan sopii enemmänkin rauhalliseen nautiskeluun hyvine ruokaravintoloineen. Seuraavassa kuvia Gardajärveltä:

Gardajärvi hotelliltamme kuvattuna.

Ensimmäinen ilta Gardalla, jolloin rannalla oli jonkinmoiset juhlat.

Sitruunatarhalta. Muistona niiltä vuosilta, kun Limonessa oikeasti viljeltiin sitruunoita, tarhassa säilytetään edelleen eri sitruunalajikkeita.

Lago di Garda

On se lomaa...

Suomen kesä jäi ilmoiltaan vajaaksi, mutta päästiinpäs nauttimaan rannasta ja auringosta
Gardalla. Rannat Limonessa ovat pientä kiveä, jotka pistelevätjalkapohjia. Hiekkarantoja Limonessa ei ole.

Maisemia Limonesta.

Cappucino ja Jäätelöannos. Itse nautin oluen.

Kolmantena päivänä ohjelmistoon kuului vaellusta. Tutkimme ja kyselimme
mahdollisia reittejä läheltä Limonea mutta sopivimmat ja mielenkiintoisimmat näyttivät lähtevän Riva Del Gardasta. Riva Del Garda on järven pohjoiskärjessä oleva kaupunki, jonne päätimme mennä lautalla. Lautat ovat Gardalla suht edullisia ja niillä pääsee näppärästikaupungista toiseen. Moottoripyörä sai pysyä siis
tallissa. Ilma oli jälleen aurinkoinen ja lämpöä n. 30 celsiusta. Usein aamulla taivaalla leijui sumumaista pilveä, joka sitten haihtui pois, kun aurinko alkoi kunnolla paistamaan. Päivä oli kuuma vaellukselle mutta päätimme suorittaa sen ja ottaa kunnolla juomista mukaan. Reitti lähti siis Riva Del Gardasta ja kiemurteli jyrkästi vuoren seinämää pitkin. Levähdystaukoja pidettiin useampi. Santa Barbaran kappeli, joka oli määränpäämme, osijaitsee n.600 metrin korkeudessa Riva Del Gardasta, joten nousua ei sinänsä ole paljon. Nousun jyrkkyys on kuitenkin kohtuullista, mikä sai meikäläisen puuskuttamaan. Ihmettelin seitsemänkymppisiä vanhuksia, jotka tulivat kävelysauvoineen meitä vastaan. Ei nähtävästi paljon ikä ja kuumuus painanut. Perille päästyämme ei voinut kuin ihmetellä, miten on joku saanut aikoinaan idean rakentaa kappelin näin vaikeapääsyiselle paikalle. Mutta hienohan se oli. Ylhäältä näki kauas järvelle ja Rivan Del Gardan yli. Alaspäin tullessa matka joutui tietysti nopeammin eikä laskeutuminen ottanut jalkoihin niin pahasti kuin olin pelännyt. Alhaalle kaupunkiin päästyämme mentiin suosiolla terassiravintolaan. Annokseksi tilasin merisalaatin kaikkine meren elävineen ja ison oluen, joka osoittautuikin litran tuopiksi. Sen juotua olo muuttui vähintäänkin hilpeäksi.

Viimeisenä iltana käytiin syömässä jo hyväksi todetussa ravintolassa. Taivaalla leijui uhkaavia ukkospilviä ja salamointi vuorten yllä oli hienoa katseltavaa. Varsinainen ukonilma ei tullut vuorten yli yllemme mutta sade tuli. Joimme tuolloin drinkkejä eräässä ravintolassa ja sadekuuro yltyi niin voimakkaaksi, että henkilökunnan piti kiirehtiä vetämään
terassin ylle katos. Kuuro kesti noin viisitoista minuuttia. Hiukan arvelutti ilmaston kehittyminen, koska seuraavana aamuna oli aika hyvästellä ja jättää Gardan lämpö taaksemme.

LIMONE - GARMISCH-PARTENKIRCHEN 4.9.2008

Edellisenä päivänä olimme Hotellissa suunnitelleet loppumatkan reittiä uudestaan. Alkuperäinen ideamme oli ollut ajaa Limonesta Salzburgiin. Päätimme jättää Salzburgin väliin, koska emme kuitekaan ehtisi olla siellä kuin yhden illan ja yön ja siten nähtävyydet ja kaupunkiin tutustumien jäisivät liian vähälle. Sen sijaan päätimme ajaa Itävallan läpi
Brennerin solan ja Timmelsjochin alppiylityksen kautta Garmischiin. Tällöin ajoa tulisi vähemmän ja ehtisimme ajaa pikkuteitä ja nautiskella matkasta. Salzburgiin olisi pitänyt ajaa moottoritietä koko matka, jos aikoi olla ihmisten ajoissa perillä ja siltikin ilta olisi jäänyt liian lyhyeksi. Kamat pakettiin ja pyörä ajovalmiiksi. Kauniimpi puolisko kävi ilmoittamassa hotellin respaan lähdöstämme sillä välin kun kiinnittelin laukkuja ja remmejä pyörään. Hyvästi Gardajärvi!

Ajoimme Gardan rantaviivaa ylös Riva Del Gardan läpi moottoritielle. Moottoritietä ajoimme alkumatkan, kunnes käännyimme pienemmälle valtatielle kohti Meranoa. Ennen Meranoa tie kääntyi pohjoiseen kohti Timmelsjochia. Tästä alkoi varsinainen maisemareitti. Reitti Timmelsjochille on myös ajamisen arvoinen. Varsinkin kun toinen vaihtoehto olisi ollut moottoritie Salzburgiin. Itse nousu Timmelsjochille oli mukava. Nousua ja ajoa oli pitkästi, vähän kuin Sveitsissä Furkapassille. Nousimme aikamme kohti korkeuksia tien kavetessa mitä korkeammalle päästiin. Sitten kuin yllättäen erään mutkan jälkeen edessä seisoi jämäkkä sumuvalli. Ajoimme todella sakeaan pilveen ja tätä pilveä 20 km/h:ssa. Matkanteko meni todella varovaiseksi ja huomasin, kuinka kyytiläinenkin alkoi osallistumaan yhä enemmän ja enemmän ajamiseen. Tämä näkyi huomattavana tarkkaavaisuuden lisääntymisenä ja kuikuiluna sekä tiukentuneena otteena kuin valmiina ilmoittamaan vaarasta. Navigaattorista oli hyvä katsoa tulevat neulansilmämutkat, sillä niitä ei todellakaan nähnyt viittä metriä aiemmin. Viimeinen koettelemus oli tunneli ennen huippua. Tunneli oli täysin pimeä ja sumuinen. Ainoat valot tunnelissa olivat tien reunoilla vilkkuvat punaiset osoitinledit. Jos niitä ei olisi ollut, ei tunnelin läpi olisi voinut ajaa. Siinä sumussa ei pyörän valosta ollut mitään apua. Tunnelista selvisimme mutta olipahan kokemus! Huipulle tultuamme sumu oli yhtä sakeaa ja tunnelmaa juhlisti pieni vesisade. Ilma oli kylmä, ehkä vain pari astetta plussan puolella. Oli viittä vaille etteikö sade olisi tullut jäätihkuna/lumena. Huipulla huomasin, että minulla oli jäänyt jälleen kerran aurinkolasit nokalle. Eihän ne noissa olosuhteissa näkökykyä paranna.

Timmlesjoch oli matkamme ainoa ylitys, jossa perittiin maksu ja varsin ovelalla tavalla. Nimittäin lippuluukku oli vähän matkaa huipulta alaspäin tultaessa. Maksu oli muistaakseni 10 euroa. Sumu hälveni nopeasti Itavallan puolelle laaksoon laskeutuessamme. Nyt huomasi myös korkeiden alppien vaikutuksen. Välimerimainen lämmin ilmanala, mikä Gardajärvellä vallitsi, vaihtui heti syksyisemmäksi ja arkisemmaksi vaikka ei tosin kylmäksi.

Itävallan poikki ajoimme yhdellä pysähdyksellä, jolloin syötiin pizzat ja juotiin limukat. Itävalta vaikutti mukavalta alppimaalta, johon olisi ollut kiva tutustua enemmän. Meidän osalta tällä reissulla saimme tyytyä kuitenkin läpi ajoon. Saksan puolella Garmischiin saavuttiin iltapäivästä, jolloin kirjauduttiin leirintäalueelle sisään. Ilma oli hieman viileähkö ja taivaalla leijui harmaan valkoista pilveä ja vettä ripotteli silloin tällöin. Leiri pystytettiin eikä Limonessa pesemäni pyykki päässyt oikein kuivaamaan tällaisessa säässä. Limonen viimeisen illan vesisade oli kastellut hotellin parvekkeella olleet pyykkini ja ne oli täytynyt pakata kosteina laukkuihin. Garmischiin emme sen kummemmin tutustuneen vaan kävimme tien toisella puolella sijaitsevassa kaupassa ostamassa ruokatarpeet.
Illan ohjelmassa oli kokkausta sekä suht´aikainen nukkumaanmeno.

Itävalta Timmelsjochin jälkeen.

GARMISCH-PARTENKIRCHEN - LEIPZIG 5.9.2008

Garmischista suuntasimme seuraavana aamuna kohti Leipzigiä. Tämän etapin olimme päättäneet ajaa bahneja pitkin ja niin myös teimme. Nyt bahniajo tuntui jo luontevammalta matkan tuoman kokemuksen jälkeen eikä kyytiläistäkään tainnut enää pelottaa niin paljon. Huomasin nyt myös ohittelevani huomattavasti rivakammin ja taisipa nopeusviisari käydä jopa yli 150 km/h. Mutta edelleen ajoimme pääasiassa hitaimmalla kaistalla. Väliin jouduimme myös ruuhkiin, jolloin jono saattoi seisoa varttitunnin ennen kuin alkoi taas vetää. Menomatkalla ei tällaisiin ruuhkiin törmätty. Yhden ruokatauon ja parin kahvitauon siivittämänä saavuimme Leipzigiin. Näppäilimme navigaattoristamme Etap -nimisen hotellin. Olin kuullut näistä hotelleista ja niiden huokeista hinnoista, joten päätimme kokeilla. Ajoimme läpi Leipzigin keskustan ja hotelli sijaitsi jonkinlaisella teollisuusalueella kaupungin reunamalla. Ilahduttavaa oli kuitenkin mainoskyltti hotellin vieressä, joka mainosti 32e/yö oli nukkujia sitten yksi tai kaksi. Itse huone oli kuin suurennettu versio laivan hytistä. Huone oli siisti ja askeettinen. Kaikki tilpehööri oli karsittu mutta televisio sentään löytyi. Hotellista jäi asiallinen ja siisti vaikutelma, joten tulemme varmasti jatkossakin yöpymään Etap-hotelleissa jos reitinvarrelle sattuu. Illalla kävimme nauttimassa juomat läheisessä hotellin baarissaja pienen kävelylenkin siivittämän pötkimme nukkumaan.

LEIPZIG - ROSTOCK-HELSINKI 6. - 8.9.

Rostockin keskustaa.

Aamiaisen jälkeen oli viimeisen etapin vuoro ennen Rostockista lähtevää lauttaa. "Kaikki hyvä päättyy aikanaan". Tämän joutui itselleen toteamaan. Ajosuunnitelmana oli ajaa puolet bahnia ja loppumatka pikkuteitä Rostockiin. Aikaa tälle viimeisen päivän ajolle oli runsaasti, joten kiirettä ei ollut. Mieleen tästä päivästä jäivät karut pohjois-Saksan pikkukylät ja taisimmepa käydä jossain Wittenbergin palkisillakin. Loppumatkasta oli todella pitkiä suoran pätkiä ennen Rostockia. Tie jatkui suorana horisonttiin saakka. Myös maisemat olivat laakeita kuin Pohjanmaalla. Rostockiin saavuttiin hyvissä ajoin ja ensiksi käytiin tarkastamassa satama. Aikaa oli sen verran, että suuntasimme takaisin keskustaan ja etsimme Kiinalaisen ravintolan, jossa aterioimme. Illan pimetessä istahdimme vielä terassille nauttimaan kahvia ja jäätelöä.

Lauttajonossa.

Takaisin satamaan ajettuamme oli lautalle ehtinyt syntyä jo jonoa porttien eteen. Pääsimme ajoissahoitamaan lippumuodollisuudet ja ennen lauttaan ajamista sattui eteemme suomalainen pariskunta, jotka ajoivat myös Moto Guzzilla peräkärrillä varustettuna. Olivat käyneet Kroatiassa saakka. Siinähän se meni aika turistessa ennen kuin saatiin lupa ajaa lautalle sisään. Sinä iltana taisimme mennä melkein suorilta nukkumaan. Seuraavana päivänä otimme seisovan pöydän ja saunoimme myös muutaman euron korvausta vastaan. Lauttamatka meni suht nopeasti ja kiitimme itseämme siitä, että olimme varanneet hyttipaikat. Ideana oli jossain vaiheessa, että rahaa säästääksemme otamme lepotuolipaikat. Mutta varsinkaan reissun loppuvaiheessa en suosittele sitä vaihtoehtoa kenellekään.Helsinki tervehti meitä vesisateella ja erittäin kolealla ilmalla. Nyt kristallisoitu taas se, että kuinka kylmässä maassa me asummekaan. Takaisin Tikkurilaan ajettiin syksyisessä aamuruuhkassa mutta onnellisena onnistuneen reissun johdosta.

LOPUKSI

Kilometrejä matkallemme kertyi noin 4300. Jos tästä reissusta voi jotakin ottaa opiksi, niin kilometripäiväkirjan pito unohtui. Unohtui katsoa matkamittarista lähtökilometrit, jotta olisi saanut reissun tarkan pituuden mitattua. Lisäksi on hyvä merkitä vaikka vihkoon ylös päivittäisten etappien pituudet. Bensan kulutus oli tarkalleen 5 litraa/100 kilometriä olipa sitten kyseessä päivä alppiteitä pitkin tai bahniajoa. Moto Guzzeissa bensankulutushaarukka on pieni, kuten maahantuontifirmastakin kertoivat ja tämä pitää paikkansa ainakin mallin osalta. Tosin bahnilla emme pitäneet jatkuvaa matkavauhtia yli 120 km/h, joten jatkuvista isommista nopeuksista ei ole kulutustietoja. Mutta alppiteillä ylityksineen kulutus oli samaiset 5l/100km, joten nousut eivät ainakaan kulutusta lisää. Matkabudjetti määräytyy aika pitkälti siitä, miten ja missä nukkuu ja syö. Kun on teltta mukana, voi yöpymiskustannuksia pitkällä reissulla leikata muutamalla sadalla eurolla. Meillä telttaöitä tuli yhteensä viisi. Kokonaismatkabudjetiksi kahdelle henkilölle muotoutui noin 2400e.

Reissumme kesti siis kaksi ja puoli viikkoa. Ilman navigaattoria en myöskään keskieuroopan reissulle lähtisi. Se on verraton apu, joka säästää turhilta kartanlukupysähdyksiltä (ja silti ajaa väärin). Navigaattorin kanssa ei tarvitse stressata katsomalla kokoajan suuntakylttejä vaan voi keskittyä olennaiseen: ajamiseen, maisemien katseluun ja matkantekoon. Silti meilläkin on karttakirja mukana, josta on helppo suunnitella reittejä. Navigaattoriin vaan reittiohjelmointi ja menoksi. Navigaattorilla ei myöskään pääse eksymään, mikäli sateliittisignaalit ovat kohdallaan. Mutta paperikartat on otettava silti aina mukaan siltäkin varalta, että tekniikka sanoo sopimuksena irti. Tämän reissun jälkeen on monia kokemuksia rikkaampi ja matkamotoristikärpänen kiristää vain purentaansa, joten ensi kesänä kohti uusia seikkailuja.