Chorizopannua ja Thin Lizzya Norjan vuonoilla 2018

Atlantic Road, Trollstigen ja Geiranger! Ne olivat etukäteen tämän matkan päänähtävyydet. Listalle työnsi itsensä mustana hevosena myöhemmin eräs muukin kohde, mutta siitä tuonnempana. Hiukan pilvisessä säässä urkeni aamu Kristiansudissa mutta, eipä satanu vettä ja siitä olin iloinen. Aamiaista nautiskellessa tuumin, että jahka sattuu kohdalle sen olonen paikka, missä vois olla meikäläisittäin mainittuna Alko, niin poikkeampa heti semmoseen paikkaan. Nimittäin jo Torniosta lähtiessä oli tarkotus käydä hakemassa pieni viskipullo iltojen ratoksi kahvin kyytipojaksi, mutta se vain unohtu. Tämä suunnitelma kristallisoituneena kypäräni sisässä ajelin kohti Atlanticroadin alkupistettä, joka ei tosiaan kaukana ollut. Rahastuspisteen kautta jatkoin matkaa pitkin Atlantin vierttä.

Atlantic Road yllätti positiivisesti. Mulla oli ennakkoluuloja sikäli, että "kaikkihan siellä ovat käyneet", "se on se pätkä jolla rahastetaan", "ei se kummonen varmaan, mutta tuleepahan käytyä" yms. yms. Mutta, se että jostain paikasta tulee suosittu, siellä ehkä rahastetaan, siitä puhutaan paljon jne. kertoo siitä, että eihän nämä asiat tyhästä ole syntyneet. Ei kaikista paikoista puhuta, rahasteta tai tule suosittuja. Se, että jostain tulee turistirysä sekä rahastustoimenpiteet siihen ympärille ovat tietysti negatiivisia lieveilmiöitä mutta eivät ne loppujen lopuksi itse paikan itseisarvoa alenna. Ei se ole itse "paikan syy" että siitä kehittyy suosittu. Ihmiset sen tekevät! Ja jos joku paikka on hieno niin se on vähän sisään kirjoitettu looginen ominaisuus, että siitä tulee "populääri" jossain vaiheessa, jos se vain on suht helposti tavoitettavissa. Mutta itse paikan hienous itseisarvona ei minusta katoa. Tämä ajatuskulku pätee moneen muuhunkin paikkaan eikä vähiten Nordkappiin tai Italian moniin kohteisiin. Mielestäni Atlantic Road on ajamisen arvoinen lieveilmiöistä huolimatta ja varsinkin jos sen ajaa pidemmän kaavan kautta kokonaan "rantoja nuollen" museotiekylttejä seuraillen. Ei se rahastuspiste reitin alussa sitten enää haittaa paatuneintakaan Roope Setää.

No nyt riittää filosofointi! Sattupa näin, että heti reitin alkupuolella ajelin taajamakeskittymään, jossa ilmiselvästi tienvarressa oli liköörimyymälä. Pyörä parkkiin ja tomerin askelin kohti putiikkia. Voi prkle! Norjassa kun on, niin siellä liköörimyymälät ovat auki vain hyviksi säiksi (ja nythän oli vähän pilvistä, heh!). Ei se auki ollut. En keksinyt yhtään hyvää syytä miksi sen ei olisi pitänyt olla auki. Kiinni oli ja aukioloajatkin oli raapustettu oveen. Uskottava oli! Ei auttanut muuta kuin jatkaa tuonnempana viskipullon metästystä.

Pilvisessä kelissä ajelin hissun kissun Atlantic Roadin reittiä maisemareittikylttejä seuraillen. Seuraavassa kuvia reitin varrelta.

Viimeistelin Atlantic Roadini tietä nro 664 Budin ja Tornesin kautta tielle nro 64, jota pitkin päristelin Solsnes - Åfarnes -lauttaylitykseen. Sitten jatkoin tietä 64 kohti Geirangeria, tätä Unescon pyhittämää suojelukohdetta. Ajelin Isfjordenin keskittymän ohi, josta tie kaartaa takaisin länteen. Hiukan Isfjordenista ohi ajettuani pysähdyin kustauolle. Todella mielenkiintoisen näköinen paikka (katselin siinä samalla), josta vasemmalla kuva. Huomasin kyltin, jossa oli eri lintulajien kuvia. Kyltti kertoi, että oli saapunut Hensoranin luonnonsuojelualuelle. Ilmeisesti tämä Isfjordenin lahdelma on jonkinmoinen lintupaikka, jossa voi tavata useita lajeja.

Tässä olen siis Trollstigenin alkupäässä. Tie on aika kapea. Vaikka kuvasta sitä ei huomaa, niin nousua on jo. Mielenkiinnolla ajelin eteen päin ja viimein alkoi serpentiiniosuus. Koska porukkaa tälläkin pätkällä on, niin ennen neulansilmiä piti tarkoin katella, että sattuuko kriitisessä käänöksessä tulemaan ketään vastaan. Pyörä murisi mukavasti alla ja oli makea kaasutella neulansilmien jälkeen mäkeä ylös. Mutta sitten sukelsin sumuun kuin Matti Nykänen Sarajevossa konsanaan. Sumu oli todella sakea ja vauhtia sai laskea reilusti. Niin tekivät myös edellä ajavat ajoneuvot. Mieleen tuli vuonna 2008 euroopanreissulla Timmelsjochin ylitys Italian ja Itävallan rajalla. Sen enempää eteen kuin taakse ei nähnyt. Lähestyin huippua ja viimein saavuin näköalatasanteelle.

Parkkeerasin pyörän sumeikkoon ja kosteikkoon oheisen kuvan mukaisesti. Mutta periaatteen miehenä ja puoliksi sketsimielessä tempaisin kamerani ja lähdin tallustelemaan pitkin rakennettuja näköalatasanteita. Eipä sieltä mitään nähnyt. Tämän oli reissun ainoa pettymys, sillä ne kuuluisat serpentiinikuvat jäivät nyt saamatta.

Geiranger oli jo niin sanotusti huudeilla! Vesisade oli onneksi lakannut mutta taivas oli yhä pilvinen. Sitten tie alkoi nousemaan. Serpentiiniajoksihan se meni ja tunnelma oli odottava, sillä Geiranger oli kuitenkin se tämän reissun ykköskohde! Sitten saavuin ison levennyksen kohdalle, joka kutsui pysähtymään, ja niin tein. Levennyksen kallistus vietti jälleen jyrkästi vasemmalle tulosuunnastani. Pari kertaa sai mallailla pyörää, jotta sai sen sopivaan kulmaan. Vaihde ykköselle ja varmistus, ettei lähtisi taakse päin luistaan ja sitten jalakselle.

"Tämä siis on se paikka, Geiranger!" Katsoin alas ja olipahan upea maisema alhaalla. Tällä seisakkeella vietin varmaan kaksikymmentä minuuttia ihaillen, jaloitellen, kuvaten ja taas ihaillen maisemia. Ei suotta tästäkään paikasta puhuta. Oikeastaan olin myös pakotettu olemaan hiukan pidempään, koska joku oli parkkeeranut autonsa pyöräni viereen siten, että siitä ei olisi mahtunut kääntymään. Siitäkin huolimatta, että joku motoristi huomasi ongelmani ja tarjosi työntöapua, päätin odotella väylän vapautumista. Arvioin tilanteen siten, että mitään riskiä hasardihommille en ottaisi, koska ei ollut pakko. Auto lähtisi kyllä jossain vaiheessa edestäni.

Olin todella todella tyytyväinen ja ajopäivä sai suunnittelemani lopputuloksen. Päätin, että täytyy käydä vielä erikseen kiittämässä respamiestä jossain vaiheessa tästä kunniasta. Sillä ihan hyvin hän olisi voinut käännyttää minut takaisin ja jatkaa lehtensä lukemista. Pystytin pikaisesti teltan sillä taivaalla oli roikkuvia pilviä, jotka voisivat laskea allensa hetkenä minä hyvänsä. Taisi siinä jokunen harva pisara tipahdellakin teltan pystytyksen lomassa mutta ei onneksi enempää. Sitten kiertelin hiukan leirintäaluetta ja ihastelin näkymiä. Eläväinen ja mukava leirintäalue oli siis kyseessä. Paikka on Lysebotnin ohella kyllä hienoin, missä olen Norjassa vieraillut.

Sitten aloin kokoamaan kenttäkeittiötäni. Käristin makkarapalasille aluksi sopivan värin pintaan ja kaadoin tomaattisoosin päälle. Sitä sitten hauduttelin hiljakseen noin 30 minuuttia kunnes soossi ikään kuin glaseerautui makkaroiden ympärille. Suhautin vehnäkeisarin auki ja lähdi laiturin nokalle nautiskelemaan makkarapannua ja vehnäolutta. Voi veljet että maistuikin hyvältä niissä maisemissa :) Loppuilta menikin fiilistellessä, siemaillessa olutta ja kierrellessä aluetta ympäriinsä ja ennen kaikkea - ihmetellessä.

Reissun pääkohde, Geirangerin vuono, ei ollut pettänyt. Tyytyväisenä lähdin aamulla kohti etelää Bergenin suuntaan. Olin viettänyt illan ja yön Geirangerin sydämessä upeassa paikassa. Tällaiset kokemukset ovat juuri se mp-matkailun suola. Mutta yksi yllätys oli vielä edessä. Ei tosin tämän ajopäivän aikana, mutta se oli edessä.

Tämän päivän ajon olin päättänyt ottaa kuitenkin rennosti. Päivän etappi Geirangerilta oli Byrkjelo -niminen paikka, jonne on vain 132 km matka. Vähän sellainen puolittainen välipäivä. Ilma helli, se tuntui vain paranevan Norjassa päivä päivältä. Ja eipä se ihme, Suomessa samaan aikaan kovat helteet niin kuin oli koko 2018 kesän. Sikäli otollinen vuosi Norjan matkailuun mikäli auringosta pitää.

AJelin vuonon vierttä Geirangerin keskustan ohi. Keskusta oli kuin ammuttu täyteen turismoa. En viitsinyt poiketa tankille siihen väkimäärän vaan päätin jatkaa eteen päin. Tie lähti nousemaan varsin pian taas ylängölle. Otin ensimmäisen stopin kohdassa, jossa tiestä nro 63 haarautuu reitti Dalsnibban näköalapaikalle. Pohdin hetken asiaa jaloitellessani ja jostain syystä en kuitenkaan halunnut lähteä pistäytymään Dalsnibballa. Ehkä serpentiiniajoa oli takana jo tarpeeksi.

Djupvatnetilta tie laskeutui kohti Langvatnetia, jossa se päättää päivänsä yhdistyessään tiehen nro 15. Siitä käännyin länteen. Edessä oli hienoa vuonomaisemaa kohti Byrkjeloa. Reitille mahtui yksi lyhyt lauttapätkä yli Innvikfjordenin. Ylängöltä laaksoihin tullessani ilma alkoi myös pikkuhiljaa kirkastumaan. Toisaalta tuntui tuhlaukselta pitää niin lyhyt ajopäivä. Mutta, kuitenkin se oli jo paikallaan.

Nämä vuono -Norjan maantiet ovat hienossa kelissä todella rentouttavia. Rauhallisesti mukavalla leposykkeellä kaarsin Byrkjelo Campingille ja varasin telttapaikan. Byrkjelon leirintäalue osoittautui mittavaksi laajuudeltaan ja sitä peittää kauttaaltaan hyvä nurmikko. Olin paikalla noin kahdelta päivällä, joten oli vara mistä valita telttapaikka. Sinne olisi mahtunut isommallakin bussilastillisella levittäytymään mukavasti minne haluaa. Nurmikko oli jokseenkin pehmeää, joten kaivoin taikakiveni takaboksista jälleen sivutuen alle.

Eipä ollut mitään kiirettä. Olin matkan varrella löytänyt myös paikallisen Vinmonopoletin, joka lopetti kadonneen viskipullon metsästykseni. Mukaani tempautui myös muutama vahva Ale -olut. Tempasimpa semmosen auki ja istahdin sivulaukun päälle, joka toimittaa hyvin myös penkin virkaa. Pystytin teltan verkkaiseen tahtiin ja kävin tarkastamassa alueen fasiliteetit. Sitten lekottelin teltassa ja laitoin bluetooth -kaiuttimesta musiikkia. Muun muassa Thin Lizzy pauhasi ja myös Red hot chili peppers. Phil Lynott a la Thin Lizzy sai kuitenkin luvan olla äänessä eniten :) Rentoutumisen lomassa viereen leiriytyi norjalainen pariskunta. Olivat minun ikiäni ja ilmeisesti musiikillinen excursioni ei heitä häirinnyt. Yksinolosta nauttimista parhaimmillaan!

Laskettelin etelää kohti ja saavuin Sognevuonolle, jonka reunaa ajelin kohti länttä. Sognevuono oli tarkoitus ylittää vielä lännempää mutta jotenkin käännyin liian aikaisin tienhaarasta ja ajauduin Lavik - Yttre Oppedal -lautalle. "No, mennään sitten tästä yli, ei kai sillä väliä" ja pamautin jonon jatkoksi. Lautalla tapasin vanhan tuttavuuden Atlantic Roadilta. Sama nuori kaveri tyttöystävänsä kanssa. Kertoi, että oli joku vuosi sitten tehnyt kavereidensa kanssa Norjan matkan Trollstigenille kevytmoottoripyörillä Suomesta :) Kunnioitettavaa, mutta sille, joka tekee vuono-Norjan matkan pappatunturilla, nostan hattua! Oli rentouttavaa jaloitella auringossa lautan kannella. Raukea ja rento fiilis. Sellainen hyvän olon flow, jota moottoripyörämatkailu parhaimmillaan tuottaa. Ei stressiä, ei arkimurheita, vain tie, reissu ja vapaus!

Ytre Oppedalista jatkoin etelään ja kohti Bergeniä. Jossain matkan varrella, josta kuva vasemmalla, pysähdyin juoma- ja suklaapatukkatauolle huoltoasemalle. Sen yhteydessä näytti olevan erillisrakennuksessa ihan kunnon ravintolakin. Ei ollut huonolla paikkaa tämäkään huoltsikka. Viereiseen pöytään porhalsi myös kaksi nuorehkoa naispuolista henkilöä. Olivat fillareilla liikkeellä. Jotenkin katseillaan tervehtivät ja mumisin jotain takaisin. Alkuperäinen suunnitelma oli, että olisin yöpynyt Bergenin kupeessa itäpuolella leirintäalueella. Ajorytmitys meni jotenkin siten, että ei ollut järkeä pysähtyä Bergenin kohdalle nyt. Hieno ajofiilis ja ilma niin ei muutku ettepäin, sen päätin.

Mutta hiukan ennen Bergeniä, jossa tie E16 haarautuu itään kohti Hardangerfjordenia, matkanteko tyssäsi. Jostain syystä edessä oli pitkä pitkä jono, joka ei liikkunut mihinkään. Ihmettelin tovin, katselin, ja viimein sammutin moottoripyörän ja kallistin sen sivutuelle. Myös moni autossaolija jalkautui ulos kuumasta autosta kun ei moottoreita viitsinyt pitää käynnissä. Kukaan ei näyttänyt tietävän mistä on kyse. Jono meni välillä eteen päin kymmenen tai viisitoistametriä, jonka jälkeen seisahtui taas pitkäksi toviksi. Eräs brittiläinen ajoi viereeni BMW:n 1200 cc caferaaserilla, jonka oli valjastanut matkapyöräksi. Antoi "vinkin" että on ihan laillista splitata eli puikkelehtia seisovan jonon ohitse moottoripyörällä. Kiitin ohjeesta ja hän jatkoi matkaa pujotellen. Tiesin tietysti tämän, mutta jostain syystä sitä pyrin välttämään, jos ei ole ihan pakko. Tovin seisoskellessani jonossa päätin kuitenkin seurata esimerkkiä. Pääsin aika pitkälle, miltei jonon kärkeen ja siinä vaiheessa jono alkoi muutenkin jo liikkua. Saavuin liikenneympyrään, jossa koko episodin tapahtumapaikka ilmeisimmin oli ollut. Mutta minulle ei ikinä selvinnyt, mitä oli tapahtunut. Tilanne oli ohi ja mahdolliset raivaustyöt tehty ennen kuin saavuin paikalle. Jonkinlainen onnettomuus oli joka tapauksessa kyseessä, koska pilliajoneuvoja oli mennyt huudeille jossain vaiheessa, niitä olin kuullut.

Jatkoin pitkin E16:a länteen ja edelleen tielle Fv7, jota pitkin ajelin Hardangerinvuonolle Eikedalenin kautta. Olin todella haltioissani maisemista ja aurinkoisesta ilmasta! Maisemamatkailua parhaimmillaan pohjolassa! Väittäisin näin. Hardangerfjordenin vierttä ajelin itään kuvaustaukojen saattelemina. Leiripaikan löysin sitten Ovre Eidfjordilta ja tarkemmin Saebo -campingilta. Seuraavassa kuvia matkanvarrelta ennen leirintäaluetta.

Huolimatta superhienosta päivästä ja ajofiiliksestä aloin näppäillä navigaattoria siinä mielessä, että cämpingi pitäs löytää. Lähimmät tarjolla olevat olivat ovre Eidfjordissa, jonne ei ollut kuin muutaman kilometrin matka navigaattorinnäppäilykohdastani. Niinpä valintani osui Saebo -cämpingille, josta kuva vasemmalla. Camping oli todella hienolla paikalla vuonojen juurella. Se oli myös hyvin viriilin näköinen paikka ja jos olisin ollut liikenteessä esim. matkailuautolla, niin pelkona olisi ollut, että saako enään paikkaa. Mutta teltta mahtuu aina. Respapoika oli tosiaanki sen olonen, että oli jo painanut pitkän illan ja päivän. Jäi vaikutelma, että yhden teltan rahastaminen ei sinänsä enää kiinnostanut eli jos oisin vaikka ajanut suoraan alueelle...Rehellisenä motoristina mielellään aina maksaa ja antaa almunsa myös telttapaikasta leirintäalueille. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin matelemaan ja etsimään sopivaa paikkaa. Löysinkin hyvän telttapaikan ja puksuttelin Aprilliallani katsomalleni paikalle. Jostain syystä keräsin katseita ja olin bongaavinani muutaman ihan moottoripyörästäni kiinnostuneen. Apikka, ja erityisesti matkasellainen, ei ole kovin yleinen näky toreilla ja turuilla. Hieno ajopäivä takana. Kypäräoluen sihautus ja leirinpystytystalkoisiin. Yksi ohjelmanumero minulla oli tälle illalle. Ajoin nimittäin valmistaa chorizopannun ja tällä kertaa hieman pidemmän kaavan kautta. Sitä varten oli poikennut kaupassa ja matkaan tarttui chorizo tuoremakkaraa, tuoretta sipulia, makeita terttukirsikkatomaatteja, pekonia ja sekä papuja, joita minulla oli omasta takaa tölkillinen sivulaukussa.

Siinä se meni, haudutellessa makkarapannua, semmoiset 45 min pienellä trangian liekillä. Ei voinut muut kuin nauttia: kokata rauhassa lämpimässä illassa Norjan vuonojen juurella ja nauttia hyvää olutta. Illan tunnelmaa siivitti vielä musiikki, jota olin virittänyt pienen bluetooth -kaiuttimeni kautta. Thin Lizzyhän se jälleen raikas, muun muassa "Dancing in the moonlight" ja "That woman´s gonna break your heart". No, toki muutakin tuli ja laidasta laitaan (kuten musiikkimakuni on), esim. The Cranberriesiä. Ja sama kikkarapäinen poika istui samassa asennossa samassa tuolissa. Välillä sain varjella kenttäkeittiötäni edessä leikkivien lasten frisbeeleikeiltä. Heittoväline nimittäin sivalsi trangiaani pari kertaa aika läheltä.

Kun makkarapata oli sopivasti sakeutunut ja saanut siirappimaista koostumusta, niin julistin sen valmiiksi. Maku oli täyteläinen ja aito. Pavut jätin loppujen lopuksi lisäämättä, koska setistä olisi tullut liian iso yhden ihmisen koluttavaksi. Mutta kyllä sitä trangiallakin voi kokata muutakin kuin valmis sapuskoja. Nautin ruoan lämpimässä illassa oluen kanssa. Lämmintä riitti edelleen niin paljon, että shorteissa sai kekkuloida. Kello oli varmaan jo yli kymmenen illalla. Illan kruunasi kahvi sekä sen kyytipoikana viskipaukku, jonka saamiseksi oli reissuna aikana nähty vaivaa.

Aamu valkeni kirkkaana. Tämän päivän tavoitteena oli ajaa jo Ruotsin puolelle ja yöpyä ... jossain. Matka jatkuisi aikalailla suoraan länteen kuitenkin niin, että Oslon ohittaisin pohjoispuolelta. Pienempiä teitä oli tarkoitus ajaa kohti Tukholmaa Ruotsiin tullessani.

Hyvästelin Saebo -campingin ja ajelin melkoisen tunnelisyherön kautta Voringsfossin näköalapaikalle. Tunneli teki veikeästi 360 asteen ympyrän. Voringsfoss ei kovin kummoinen kokemus ollut. Tallustelin näköalapaikalle josta Voringsfossin putousta voi kuvata. Ei siitä paljoa nähnyt eikä kuvattavaa juuri ollut. En tiedä onko putous sitten vuolaampi jonain tiettyinä vuodenaikoina. Tie nro 7 kiemurteli Voringsfossin jälkeen ylänköalueella. Pysähdyin Dyranutin kohdalla, jossa oli tarjolla kohtuu iso kafeteeria. Ostin kahvin sekä letun kermavaahdolla ja hillolla.

Viereisessä kuvassa juomatauko. Selkä oli ihan hikinen ja ajotakki lähti välittömästi päältä kun pysähdyin. Samalla mietin, että eipä saisi valittaa, Norjassa kun olin ja tälläiset ilmat vain jatkuivat. Yksi läheltäpiti tilanne sattui eräässä liikenneympyrässä. Ympyrä oli aika pieni eikä siinä missään tapauksessa mahtunut olemaan kahta ajoneuvoa yhtä aikaa. Ajoin ympyrään ja aikoimuksena jatkaa siitä suoraan eteen päin. Huomasin Ison pick-up Fordin joka tuli oikealta. En kuitenkaan ikimaailmassa olisi kuvitellut, että se työntyy ympyrään, mutta niin vain kävi. Ellen olisi lyönyt liinoja kiinni ja samalla väistänyt vasemmalle, niin törmäys olisi ollut väistämätön. Väliä jäi alle metri siihen helvetin isoon mustan Fordin puskuriin. Fordi jatkoi samaan suuntaa ja näytti vilkkua oikealle. Viestitti, että en ollut näyttänyt vilkkua. Näin saattoi olla, mutta sillä ei ollut siinä pienessä ympyrässä merkitystä. Vaikka olisin jatkanutkin vasemmalle ympyrän suuntaan niin tilanne olisi ollut tismalleen sama. Ilmeisesti autokuski arvioi, että poistuisin ympyrästä nopeampaa kuin mitä kävi. Toisaalta mietin, että ajopäivä oli kuumuuteen nähden ollut ehkä liian pitkä. Ei se omakaan keskittyminen ja vireys ollut parhaimmillaan. Ensimmäinen leirintäalue Ruotsin puolella saisi luvan kelvata, oli millainen oli.

Saavuinkin Torsbyn leirintäalueelle, joka on järven rannalla. Alue oli todella iso ja siellä oli paljon porukkaa. Paikka oli ihan selvästi profiloitunut myös jonkinmoiseksi viihdekeskittymäksi tapahtuma- ja keikkailmoitusten perusteella. Siellä näkyi myös paljon mökkejä ja asuntoautoja, joiden ympärille oli rakennettu pidempiaikaisiakin huusholleja. Selkeä kesänviettopaikka monille ja mökin korvikkeita näkyi paljon. Suihku teki eetvarttia ja iltasella nautiskelin järven rannalla pari viskihömpsyä ja ajoissa nukkumaan. En jaksanut edes vääntää trangiaillallista vaan tempasin apetta suoraan tölkistä (tonnikalaa, kalkkunaa).

Tämänpäiväinen etappi piti sisällään noin 290 kilometriä. Jatkoin kolminumeroisia teitä pitkin länteen kohti Tyforsia. Metsäistä ja autiohkoa pätkää riitti. Muistaakseni Ludvika oli ensimmäinen isompi kaupunki ja keskittymä, joka tuli vastaan. Ludvikassa, ja jo hiukan ennen sitä, ripotteli vettä. Kun lähdin Ludvikasta niin aika pian sen jälkeen oikealla puolen oli sähkölaitos tai vastaava. Siihen iski salama. Katselin taivaanrantaa, joka näytti todella synkältä. Ajelin siis tietä nro 66 pitkin kohti Västeråsia. Pian voimalaitoksen ohitettuani alkoi rankkasade. Vettä tuli niin paljon, että oli pakko pysähtyä levikkeelle, koska eteen ei nähnyt. Nopeasti tein suunitelman kypärän sisällä ja päätin kääntyä takaisin sillä muistin ajaneeni jonkinmoisen tienvarsikahvilan ohi. Saavuin kahvilalle ja parkkeerasin pyörän rankkasateeseen. Menin hetkeksi kahvilan lipareen alle sateen suojaan. Kun sade ei näyttänyt taukoavan menin sisälle ja tilasin kahvin. Päätin istuskella kahvilassa kunnes sade taukosi. Sisälle tuli pikkuhiljaa lisää ja lisää porukkaa ilmeisesti samasta syystä. Sitten kahvilassa meni sähköt: kaikki valot sammuivat ja kassakoneet pimenivät. Eivät voineet myydä kassan kautta vähään aikaan mitään. Jouduin käymään myös vessassa kännykän valossa :) Eksoottista! Vähän ajan kuluttua sähköt palasivat ja sadekin näytti taukoavan. Marssin pyörälleni jatkoin taivalta.

Viimeisen päivän etappi oli lyhyehkö ja nopea etappi Tukholmaan. Olin noin paria tuntia ennen lautan lähtöä Vikingin terminaalissa. Siinä oli aikaa juoda batteryt, kuvata pari otosta edessä siintävästä Gröna Lundista ja ihmetellessä ihmisvilinää.

Matka oli kaikin puolin onnistunut. Reissu kesti noin puolitoista viikkoa ja pitkälti ilmojen ansiosta tuntui, kuin olisi keski-euroopan matkalta tullut. Pyörä toimi hyvin ja osoitti pätevyytensä matkapyöränä. Kyllä nämä allround -tyyppiset pyörät paikkansa ansaitsevat matkapyörinä monipuolisuudellaan, ei voi kiistää.

Mutta hyviä reissuja taas itse kullekin lajin harrastajalle! :)