American amazing race 2009 (osa 1)

Kesän 2009 reissu sai alkunsa  heittona esitetystä päähänpistosta:" Joskus ois mahtavaa ajaa Route 66 jenkeissä". Tämä "heitto" jäi kuitenkin vahvana kummittelemaan mieleemme. Ideaa aloimme työstämään ajatuksen tasolla eteen päin ja pian huomasimme, että se ei ole ollenkaan mahdoton ajatus: "Ei sitä rahaa saatika aikaa ole tulevaisuudessa sen enempää". Sitten teimme päätöksen, että reissu tehdään! Ideana oli siis mennä Amerikkaan ja ajaa siellä moottoripyörällä Route 66. Siitä lähdettiin mutta miten reissu toteutettaisiin? Vaihtoehtona oli  PeterPanbiken järjestämät ryhmämatkat, joilla ajetaan Route 66 Chigagosta Los Angelesiin. Se olisi hyvä vaihtoehto myös. Halusimme reissusta kuitenkin ihan omanlaisemme ja sellaisen, jossa voi mennä täysin oman aikataulun mukaan ja sinne minne haluaa. Ja kun kerran mennään Amerikkaan niin samallahan sitä kannattaa olla kerralla pidempi jakso. Laskettuani harrikoiden vuokraushintoja kuukaudeksi totesin, että yhtään kalliimmaksi ei tule lennättää omaa pyörää rapakon yli, joten päädyimme tähän ratkaisuun. Lisäksi suunnitelmaksi muotoutui ajaa Route 66:n lisäksi myös Pacific Coast Highway 1 pitkin länsirannikkoa, joten siinä tulisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Firma, jonka kautta pyörän rahtaamisen suoritimme, on Motorcycle Express. Jostain syystä pyöriä ei voi rahdata USA:han, vaan pyörä tuli lennättää Canadan puolelle ja myös takaisin tuleva rahtaus Eurooppaan pitää suorittaa Canadan puolelta. Tämän vuoksi olimme "pakotettuja" ajamaan myös länsirannikon reitin. Koska tarkoituksena oli ajaa Route 66, joka alkaa virallisesti Chicagosta, lennätimme pyörämme luonnollisesti Torontoon. Takaisin Eurooppaan lento lähtisi Canadan puolelta Vancouverista, joten ajaisimme Highway 1:n lisäksi koko länsirannikon Usa:sta Canadaan. Kevään 2009 aikana hoitui suurin osa paperin pyörityksestä, joka loppujen lopuksi oli aika vähäistä. Palvelu Motorcycle Expressin puolesta oli hyvää. Matkamme kokonaisaika oli puolitoista kuukautta, josta pyörän päällä Ameriikoissa tasan kuukausi. Parisen viikkoa meni siirtymisiin ja erityisesti siihen, että Toronton päässä jouduimme lentorahtimääräyksistä johtuen odottamaan pyöräämme 5 päivää ennen kuin se lennätettiin Frankfurtista Torontoon. Takaisin päin Vancouverista Frankfurtiin tämä "droppiaika" oli onneksi vain kaksi vuorokautta. Reissumme alkoi maanantaina 3.8.2009.

Matkamme alkoi Tikkurilan asuntomme parkkihallista. Kuten huomaatte, pyörä on suhteellisen täyteen pakattu. Lautta kohti Saksan Travemündea lähtisi noin klo 19.00. Fiilis oli jotenkin outo kaartaessamme pihaltamme kohti kehä kolmosta ja Vuosaaren satamaa. Vielä ei oikein tajunnut, että mihinkä ja kuinka kauas sitä oltiinkaan menossa. Toivoin vain, etä kaikki käytönnän järjestelyt menisivät hyvin. Ensimmäinen tavoite oli saada pyörä Frankfurtiin lentorhatiin kohti Torontoa. Sitä ennen oli kuitenkin edessä lauttamatka Saksaan. Suunitelmana oli yöpyä Lyypekissä, mutta mielessämme oli käynyt myös vaihtoehto ajaa pidemmälle ehkä Hannoveriin asti jo samana iltana, kun lautta saapuisi Saksaan kahdeksan aikoihin illalla. 

Lautalle ajeltiin autoletkan etunenässä. Muita moottoripyöräilijöitä ei muistaakseni ollut, kuin vieressämme oleva harrikka.  Pyörän sidonta meni taas niin näppärästi kuin se nyt voi mennä. Aina siinä vaan tuntuu oleva pähkäilyä ja ihmettelemistä valjaiden kanssa vaikka ei ollut ensimmäinen sidontakerta. No, pyörä sidottiin, jonka jälkeen tavarat hyttiin. Sitten astelimme kannelle hyvästelemään Suomen puoleksitoista kuukaudeksi. 

Nautiskelua lautan kannella. Sää oli lämmin ja aurinkoinen. Kyllä siinä huurteinen maistui :)

Laivamatka meni mukavasti ja Travemündeen saavuttiin niihin aikoihin kuin Finnlines oli luvannutkin. Pyörä ulos lautasta ja tässä vaiheessa olimme päättäneet ajaa saman tien Hannoveriin. Tällä tavoin helpottaisimme seuraavan päivän ajoa Frankfurtiin. Määränpääksi otimme Etap -hotellin Hannoverista, jonne ajelimme päin hämärtyvää iltaa. Perillä oltiin ennen ilta yhtätoista, jolloin Hotellin respa menee kiinni. Toki sisälle voi kirjautua myös luottokortilla omatoimisesti sulkemisajan jälkeenkin mutta parempi aina kun on ajoissa.

Seuraavana aamuna matka jatkui Hannoverin Etap -hotellista kohti Frankfurtia. Hannover on yllättävän iso kaupunki ja edellisenä iltana ajaessamme hotellillemme liikenne oli aika vilkasta. Saksalaisten kaasujalan asennon huomioon ottaen sai olla tarkkana liikenteessä loppun asti, kunnes saatiin ajoneuvo parkkiin hotellin eteen.

Ajo eteni pitkin autobahnia yhden tankkaus- ja ruokailutauon merkeissä. Pyörä rullasi kepeästi pitkin moottoritietä ja Frankfurtiin oli enää noin kolmekymmentä kilometriä. Mutta siten tapahtui se pahin odottamaton, mitä osasi vain pelätä!! Guzzi hyytyi bahnille!! Moottori sammui ja sain rullauttua onneksi tienlevennykseen, jossa oli liuta tietyömiehiä töissä. Virrat olivat päällä mutta moottori ei käynnistynyt starttimoottorin yrityksistä huolimatta. Mitä helv...iä! Ensin luulimme bensiini loppuneen. Saimme bensaa tietyömieheltä, jolta asiaa kysyimme puoliksi englannilla ja puoliksi viittomakielellä hutiloiden. Bensan lisätäyttökään ei auttanut moottoria käyntiin. Ei muuta kun soitto maahantuojalle ja kysymään neuvoa. Oireiden perustella ensimmäinen analyysi oli, että bensatankin sisällä olevasta bensapumpusta on letku irronnut. Yrittäessäni startata tankista kuului samanlainen ääni, kuin puhaltaisi pillillä kuplia mehulasiin. Tämä pulputus, josta maahantuoja oli kertonut, varmisti vian olevan bensapumpussa. Otimme toki sytytystulpan irti ja kokeilimme antaako kipinää. Kipinä tuli, joten sähkövika ei ollut kyseessä. Onneksi paikalla oli liuta tietyömiehiä ja ystävällisiä sellaisia. Eräs lähti nimittäin kuskaamaan meitä lähimpään harrikkahuoltoon. Siellä saimme sovittua, että mikäli saamme pyörän hinattua sinne, he suostuvat korjaamaan pyörää. Liikkeestä soittiva hinauspalvelunkin ja tietyömiehen kyytillä taas takaisin pyörän luo. Meistä kumpikaan ei puhu saksaa ja paikkaa, johon pyörämme hyytyi, olisi ollut hanakala selittää ilman tietyömiesten avustusta (Saksassa kun eivät paljon puhu englantia). Kiitos heille!

Pyörä saatiin hinauksella huoltoon jossa korjasivat ja pähkäilivät noin tunnin verran. Sitten kuulin tutun murahduksen ja tiesin heti, että olivat saaneet korjattua. Suoritimme maksun ja jatkoimme kohti Frankfurtia. Episodi oli kieltämättä hikikarpaloita nostattava, koska pyörämme piti olla viimeistään seuraavana päivänä Aviapartnersin rahtihallissa, jossa se piti olla 5 päivää karanteenissa. Oli hyvä, että vika korjaantui, eikä pyörää tarvinnut hinata lentoasemalle. Mutta sinä päivänä emme enää ehtineet viedä pyörää rahtiin, mikä oli alkuperäinen suunnitelmamme.

Frankfurtista olimme varanneet etukäteen hotellin. Frankfurtin pilvenpiirtäjät piirtyivät hienona edessämme lämmintä ja autereista taivasta vasten. Frankfurt on jo suurkaupunki. Ajo keskustan kieppeillä olevaan hotelliimme sujui vaivatta. Mutta pieni hymynkare sekä jotenkin sekamuotoinen tunne lävisti kehon, kun ajoimme pyörämme kadun varteen hotellimme eteen. Kävi nimittäin heti selväksi, minkälaisen kadun varteen olimme tulleet. Kadun molemmin puolin oli "ritsa-baareja" sekä erinäköistä laitapuolen kulkijaa sekä huumeiden käyttäjää. Mutta toisaalta kadun varressa oli pysäköitynä todella hienoja autoja ja meno tuntui silti rauhalliselta. Kadun nimi on siis Elbe Strasse, joka on yksi Frankfurtin tankobaari- ja maksullisten naisten kaduista. No, ei muutako hotelliin sisään ja respaan sopimaan yöpymiset. Frankfurtissa vietimme kaksi yötä. Koska emme bensaletkuepisodin vuoksi saaneet vietyä pyörää rahtiin Frankfurtiin ajopäivänä, veisimme sen vasta seuraavana aamuna. Onneksi oli yksi päivä löysiä rahtiin viennin suhteen.

Illalla kävimme Frankfurtin keskustassa syömässä ja juomassa. Frankfurt on hieno ja iso kaupunki. Ei ollenkaan niin tylsä ja kolkko kuin olin olettanut. Alhaalla kuvia Frankfurtin keskustasta.

Seuraavana aamuna pakkasimme siniseen matkakassiimme tavarat pois sivu- ja päätylaukuista, joihin laitoimme ajopuvut sekä kypärät. Menin edeltä aamusella pyörälleni ja puolentoista metrin päässä pyörästäni eräs mies ja nainen kuumentelivat lusikassa heroiinia ja piikit lojuivat valmiina heidän edessään. Näky oli kyllä surkea mutta todellisuutta. Pyörälle ei ollut tehty mitään ja kaikki muutkin ajoneuvot näyttivät olevan ehjiä. Jotenkin kadun luonteesta huolimatta minua ei arveluttanut jättää pyörää kadun varteen eikä kadulla muutenkaan pelottanut olla. En tiedä mistä se johtui, mutta ehkä kadulla näytti olevan joku harmonia laitapuolen kulkijoiden ja "normaalien" ihmisten kesken: Se joka omaisuutta varastaisi tai tuhoaisi, lentäisi kadulta pois, jossa huumeiden käyttö näytti olevan ainakin epävirallisesti sallittua. Se voi täten olla myös ainoa paikka sen sortin ihmisille, missä olla rauhassa, joten eivät halua lentää kadulta ulos. Oma hotellimme oli ihan asiallinen emmekä ainakaan havainneet, että siellä olisi ollut mitään epäilyttävän sorttista toimintaa. Mainitakoon, että varasimme hotellin keväällä netin kautta kriteereillä halpa ja läheltä keskustaa :)

Ajelimme lentokentän rahtialueelle ja veimme pyörämme Aviapartnersien halliin. Paperien ynnä muiden käytännön juttujen kanssa kesti ehkä noin tunti (pyörästä piti mm. irroittaa akun napojen johdot). Sitten tulimme julkisilla takaisin keskustaan. Päivällä suoritimme hölkkälenkin pitkin joen vartta, joka oli täynnä ihmisiä piknikillä ja urheilemassa. Hieno paikka! Illalla taas syömään ja nautiskelemaan Frankfurtin illasta. Seuraavana aamuna oli sitten aika lähteä lentokentälle ja odottelemaan lentoamme Torontoon. Lentoyhtiönämme toimi Iceland Air. Suorittaisimme välilaskun Islannissa Reykjavikissä, josta matka jatkuisi Torontoon Canadaan.

Nähtävyyksiä, pyörän odottelua ja Niagaran putoukset.

Lentomme Torontoon sujui hyvin. Lensimme siis Islannin kautta ja sivalsimme juuri ja juuri myös Grönlannin eteläkärkeä. Laskeuduimme mallikkaasti ja työnnyimme heti matkatavarahihnalle kamppeita odottelemaan. Saatuamme sinisen kassimme sekä merimiessäkkimme kyselimme infosta järkevintä tapaa mennä keskustaan. Selja oli kyllä selvitellyt Lonely Planetista jo etukäteen bussimahdollisuuksia. Lentokentältä lähtee suht edullinen bussikyyti keskustaan, joka vie ainakin suosituimpien hotellien oven eteen. Samassa bussissa istui takanamme jokin suomalainen pariskunta. En tiedä kuulivatko he puhettamme mutta emme kuitenkaan jaksaneet pitkän matkan jälkeen alkaa jutusteleen. Hotellimme oli nimeltään Hotel Metropolitan, joka sijaitsee Toronton keskustassa.

Tekstisisältöä pääset muokkaamaan tuplaklikkaamalla tekstialuetta. Tekstieditorilla voit lisätä ja muokata linkkejä, lihavoida, kursivoida ja alleviivata tekstiä sekä luoda listauselementtejä ja numerolistauksia. Asetuksista voit asemoida tekstin oikealle, vasemmalle tai keskitetyksi sekä jakaa tekstikappaleen useampaan eri komponenttiin.

Kävelimme ehkä Toronton kuuluisimmalle turistirysälle CN-towerille. CN-tower on 533 metriä korkea ja turistit pääsevät korkeimmillaan yli 450 metrin korkeudessa sijaitsevalle näköalatasanteelle. Tämä on maailman korkein ihmisen rakentama observatorio. CN-tower on myös maailman toiseksi korkein rakennus. Itselläni suurinta jännitystä pitivät hissimatkat. Sillä en pidä hisseistä ja jos vain mahdollista, käytän aina portaita. Tässä tapauksessa en kylläkään :) Näkymät ylhäältä olivat hulppeat. Näköalatasanteita on kaksi ja alimmaiseen on tehty muutaman neliön lasinen lattia, jonka päällä seistessä tunsi todellakin olevan yli 400:ssa metrissä. Seuraavassa kuvia CN-towerista otettuna.

Seuraavaksi suuntasimme hodarikioskin kautta Hockey Hall of Famelle. Se on se kuuluisa jääkiekkomuseo, jossa on kuuluisien jääkiekkoilijoiden pelipaitoja, vermeitä ja tietysti Stanley Cup -pokaaleita. Meistä kumpikaan ei ole erityisempi jääkiekkofani, mutta kun kerran täällä oltiin niin pitihän se käydä katsomassa.

Hockey Hall of Fame -museo. Alhaalla ensimmäinen Stanley Cup -pokaali ja Jari Kurrin pelipaita.

Seuraavan päivän ohjelmana oli käydä Niagaran putouksilla. Torontosta on Niagaralle alle kahden tunnin ajomatka. Turvauduimme Toronto Tours -turistipalveluun. Olimme edellisenä päivänä ostaneet valmismatkapaketin CN-towerin lähellä olevasta myyntikojusta. Bussi haki meidät hotellilta noin aamu yhdeksältä. Kuskina ja oppaana oli ystävällinen ja mukava kuskimme nimeltään David Scrutton. Hyvä palvelu ja matka oli hyvin järjestetty. Matkalla Niagaraan David kertoi Canadasta, Torontosta sekä matkan varrella olevista paikoista ja nähtävyyksistä. Bussi oli pienehkö kooltaan ja tunnelma oli sen vuoksi mukavan leppoisa ja pienimuotoinen. Ihan täynnä ei bussi kuitenkaan ollut. Saavuimme Niagaran putouksille, joka on vesivolyymiltaan maailman suurin vesiputous. Eli vettä virtaa aikayksikkö kohden enemmän alas kuin missään muussa vesiputouksessa. Korkein putous Niagara ei kuitenkaan ole mutta silti hienon näköinen. Me olimme siis Canadan puolen putouksilla, jotka ovat hienommat ja isommat kuin Yhdysvaltojen puolella (kaikkien mielestä). Mutta molemmat putoukset nähtiin, koska Niagarahan on ihan Canadan ja Yhdysvaltojen rajalla.

Niagaran putoukset oli hieno kokemus ja takaisintulomatkalla kävimme myös eräällä viinitilalla maistelemassa Niagarassa valmistettavaa jääviiniä, Ice Wineä. Se on jäätyneinä poimituista rypäleistä tehtyä makeahkon sorttista viiniä mutta hyvää. Tarrttuipa tilalta yksi pullo valkoniiniäkin mukaan.

Seuraavana päivänä menimme paikalliselle päivystävälle hammaslääkärille. Nimittäin Seljan hammas oli vihoitellut jo muutamana päivänä vaikka oli ennen matkaamme käynyt hammaslääkärissä. Kuvissa paljastui juuritulehdus ja mikäs sen mukavampaa kuin juurihoito Torontolaisessa hammaslääkärissä, joka sisustukseltaan ja laitteiltaan ei ollut ihan tätä päivää. Hoitivat hampaan kuitenkin hyvin ja noin tunnin päästä pääsimme apteekin kautta viettämään kolmatta päivää Torontossa. Päivän kohteena oli mm. kaupunkia vastapäätä sijaitseva Toronto Islands. Saarille mentiin venellä ja paikka oli todella hieno virkistysalue. Seuraavassa kuvia Toronto Islandilta.

Tähän asti reissumme oli ollut lähinnä normaalia lomailua. Seuraavana päivänä oli aika hakea pyörä lentokentän rahdista. Pienten suunnistusvirheiden ja lopulta taksikyydin saattelemana löysimme oikeaan rahtihalliin ja siellähän se pyörä oli odottamassa. Tullimuodollisuudet kestivät noin tunnin, johon kuului erinnäisiä kysymyksiä ja papereiden täyttöä. Pyörä kuitenkin saatiin sutjakkaasti, jolloin alkoi välitön pakkaaminen. Kertomuksen toinen osa alkaa siis Torontosta ja päästään itse asiaan eli moottoripyörän selkään. Viettämämme viisi päivää Torontossa olivat mukavat. Toronto on pilvenpiiräjineen todella suurkaupunki mutta jollain tapaa kuitenkin hallittava. Kartan avulla liikkuminen onnistuu vaivatta ja metrolinjatkin ovat selkeitä. Mutta, nähdään kertomuksen toisessa osassa. Moi!